Kun kirjoittaa, ei ole aikaa kirjoittaa. Siinä syy tämän blogin hiljaisuudelle. Elämä kulkee kirjoittamisen ja äitiyden tasapainottamisessa, muutaman luottamustoimen tuodessa oman värinsä soppaan mukaan. Ja nyt yksi luottamustoimi saa kyytiä sen viedessä liikaa aikaa muilta osa-alueilta. Olen ennen kaikkea äiti, joka menee aina kaiken muun edelle. (tuleva kolmas lapsi pitää jatkossakin huolen tästä osa-alueesta..) Kirjoittaminen on se henkireikä arjen keskellä, joka saa jaksamaan taas.

Muutaman vuoden pituinen "Se Suuri Projekti" on loppusuoralla. Se on täynnä minua itseäni sekoittuneena silkkaan fiktioon. Miksi niin monta vuotta? Koska se on ollut myös terapiakirjoittamista, jolla olen saanut purettua omia kokemuksiani ulos sisimmästäni. On ollut käsikirjoituksen ensimmäinen versio, jonka valmistumisen jälkeen annoin levätä melkein kaksi kuukautta saadakseni siihen etäisyyttä. Nyt se on ollut jo kuukauden verran uudelleenkäsittelyssä ja tauon jälkeen sitä pystyi lukemaan objektiivisesti. Ristiriitaisuudet ja hölmöt virheet ovat saaneet kyytiä ja punakynämerkintöjä muistivihkoon. Nyt on työn alla toinen versio käsikirjoituksesta ja sekin porhaltaa eteenpäin jo melkein puolessa välissä.

Joku kysyy, miksi kirjoittaa yleensäkään? Eikö Suomessa kirjoiteta jo ihan tarpeeksi kirjoja ja eihän nyt sinusta..ja mitä sinä oikein kuvittelet.

Ei tätä tehdäkään euron kuvat silmissä (tässä kun ei tienesteihin päästä..) tai sitä suurta yleisöä ajatellen. Tätä tehdään, koska on pakko. Koska ilman sitä ei vain voi elää. Kiinnostuuko yksikään kustantaja käsikirjoituksestani koskaan? Ehkä ei, mutta toisaalta ehkä kyllä. Sitä ei tiedä ennen kuin kokeilee.

Ja jos ei kiinnostu, niin tekisin tätä edelleen ja kirjoittaisin seuraavaa. Vain koska nautin siitä ja saan siitä sen energian elämääni. On jokin keino käsitellä asioita pään sisältä ja sen lähiympäristöstä.

Saisikohan tämänkin blogin vielä herätettyä henkiin kirjoittamisrupeaman myötä? Se jää nähtäväksi..