Minulla ei ole koskaan ollut paljon kavereita, ystäviä vielä vähemmän. Olen varmasti kirjoittanut tästä aikaisemminkin, mutta nyt pitää purkautua lisää. Kuluneen viikon aikana olen taas saanut muistutuksen siitä, miksi olen erakko. Miksi en avaa sisintäni muille. Koska joka kerta minut painetaan alas, unelmani yritetään lytätä ja tekemiäni valintoja arvostellaan.

Jos sanon, että haluan kirjoittaa työkseni, sanotaan ettei sillä elä, ei kaikista tule suosittuja kirjailijoita. Ihan kuin en tietäisi sitä itsekkin, mutta onko minut pakko yrittää nujertaa, arvostella kirjoituksiani, ilman että on edes vaivautunut lukemaan niitä. Kukaan ei tiedä mitä kirjoitan ja miten kirjoitan, silti olen vapaata riistaa arvosteltavaksi. Ei minusta tarvitse tulla Suomen suosituinta ja myydyintä kirjailijaa, tahdon vain tienata keskivertopalkkaisen verran, jotta voisin tuoda oman osani tienesteistä tähän huusholliin.

Välillä tekisi mieli luovuttaa, tyytyä tähän pöytälaatikkokirjoitteluun ja unohtaa suuremmat unelmat ja suunnitelmat. Hankkia "oikea ammatti" ja tyytyä siihen. Tiedän vain, etten aio luovuttaa. Tästä eteenpäin olen hiljaa. Kun joku kysyy suunnitelmiani en vastaa mitään selvää, en ainakaan kerro tahtovani kirjoittaa työkseni. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Kehitän itseäni ja yritän tulla paremmaksi, sillä parannettavaahan minulla on. Uhma nostaa päätään. Tahdon näyttää kaikille, että minusta on tähän. Tahtoisin näyttää kaikille epäilijöille, että olivat väärässä suhteeni.

Ystävän ei kuuluisi olla katkera tai kateellinen. Todellinen ystävä hyväksyisi valintani, eikä pitäisi minua huonona siinä mitä teen. Todellinen ystävä ei yrittäisi murskata unelmiani, sanoa ettei minusta ole siihen.  Todellinen ystävä rohkaisisi minua eteenpäin, eikä yrittäisi murskata unelmiani. Todellinen ystävä antaisi minun tehdä omat virheeni ja seisoo edelleen vierelläni, kun huomaan itse tekemäni virheet, eikä edelleenkään arvostelisi minua vaan tukisi minua edelleen.

Nyt vasta tätä kirjoittaessani tajuan, että minulla on tällainen ystävä. Ollut vierelläni koko elämäni ajan. Isosiskoni. Siskoni on kaikkea tätä mitä kirjoitin, vielä enemmänkin. Hän tukee minua tälläkin hetkellä, kun olen murrostilassa. Etsin itseäni. Hän rohkaisee minua kirjoittamaan vielä enemmän, tekemään jotain suurta. Hän ei ole koskaan arvostellut tekemiäni päätöksiä, vaan on seissyt vierelläni hiljaa ja tukenut siinä mitä teen. Näin olen toivottavasti minäkin tehnyt. Olemme ehkä nähneet toistemme tekevän vääriä päätöksiä, mutta olemme silti olleet hiljaa. Tukeneet toisiamme niissä päätöksissä. Olemme antaneet toistemme tehdä ne virheet mitä teimme ja olemme silti olleet aina siinä vieressä tukemassa, kun tukea on tarvittu.

On hölmöä huomata rakkaimman ja parhaimman ystävänsä olleen vieressä aina. Ja silti olen etsinyt sitä jostain muualta. Minun piti pettyä rankasti muiden osalta, ennen kuin huomasin totuuden.

Kirjoitinkin jo aikasemmin, etten aina muista sanoa ystävilleni että ovat tärkeitä minulle. En varmastikkaan muista sanoa sitä siskolleni aina kuin pitäisi. Kuinka rakas ja tärkeä hän minulle on. Kuinka paljon arvostan sitä kaikkea, mitä hän on vuokseni tehnyt. Ehkä pitäisi sanoa. Useammin.

En ole aina näin masenutnut, eikä tämän kaiken pitäisi olla näin ahdistavaa luettavaa. Enköhän minä löydä jotain positiivistakin kirjoitettavaa jossain vaiheessa..