Ei saisi ajatella niin itsekkäästi, että muut eivät ymmärrä minua. Koska olen tällainen kuin olen. Ihminen, joka ei koskaan ole kirjoittanut pakollisia kouluaineita enempää, ei kai ymmärrä sitä, että minun on pakko kirjoittaa.

Ehkä elän osittain haavemaailmassani (mutta minun on hyvä olla siellä..) ja kuvittelen itsestäni liikoja. Pitääkö silti muiden ihmisten lannistaa minut kerta toisensa jälkeen? Tiedän, että kirjailijaksi ei tulla tuosta vain, en saa tekstejäni julkaistavaksi sormia napsauttamalla. Sen eteen pitää tehdä paljon töitä, eikä siltikään välttämättä onnista.

En silti tarvitse anopin tylyä kommenttia, että ei kirjoittamalla elä, se on vaikeaa tulla suosituksi kirjailijaksi. En tarvitse isäni kommenttia, että kaikki kirjailijat ovat kommunisteja (minä en.), aika raaka yleistys. Ja mitä sitten, pitäisikö minunkin olla? Mieheni on päättänyt, että tämä kirjoitusintoni on samaa luokkaa kuin kaikki muutkin innostumiset, jotka lopahtavat hetken päästä. Hän on tyrmännyt minut, lukematta tekstejäni.

Mitä toivoisin sen sijaan? Että minua kannustettaisiin, antaisivat minun tehdä omat virheeni, kokeilla siipiäni. En kai voi tietää tuleeko minusta kirjailijaa, jos en edes yritä. Ei tarvitse sitten vanhempana harmitella, kun en tehnyt sitä ja sitä. Tahtoisin muiden lopettavan kaikkitietävät hymähtelynsä ja kulmien kohottelunsa.

Ehkä tahdon vain elää omassa haavemaailmassani, rakentaa kuvitteellisen maailmani, jonne muut eivät pääse. Rakennan pilvilinnani vain sitä varten, että muut voivat romahduttaa sen taas kerran.