Tuuli riehuu puissa, taivas on harmaa. Voisin oikeastaan kuvitella eläväni syksyä.

Elämäni on oma elämäni, vain minun elettävänäni. Nytkö sen vasta tajusin? Ja kaiken huipuksi en voi elää elämääni ketään muuta kuin itseäni varten. Muuten se on vain suorittamista.

Minulla on myös varasuunnitelma syksyä varten, en pelkää jääväni tyhjän päälle vaikkei opiskelupaikkaa irtoaisikaan. Päätin uhrata hieman rahaa ja mennä avoimeen yliopistoon opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta. Raha on aina rahaa, muttei koko elämä.

Saako edes välillä elää saippuakuplassa? Nähdä vain vaaleanpunaisen eri sävyjä, leijua pilvissä ja rakennella pilvilinnoja. Se todellisuus kuitenkin puhkaisee kuplan ennemin tai myöhemmin.

Minulla on idea. Se on mukava tunne.
Minulla on polttava palo kirjoittaa. Se on se, mitä olen kaivannut.
Minulla on halu opiskella. Se tuo sisältöä elämään, jo yrityksenäkin.
Minulla on tunne omasta äitiydestäni. Se valaa luottamusta.
Minulla on tunne, että olen oma itseni. Se on kai tärkeintä.

Toivon, että joskus vielä minulla on rohkeutta tehdä vain juuri niitä asioita, joita haluan. Etten tuhlaa energiaani turhiin asioihin.

Antaa tuulten puhaltaa, viedä mukanaan ja tuulettaa.
Pitääkö sadepilvet aina poistaa, eikö ne tuo mukavaa vaihtelua elämään.