---------------------------------------
Herääminen (kokoelmasta Huhtikuu)
Rajuilmassa murtui kerran
minun purteni huoleton.
Tuhat kauhua koin sinä yönä
käsivarsilla aallokon.
Mitä rakastin, kaikki, kaikki
läpi aaltojen hajosi.
Löi silmiini myrskyn siivet,
vesi altani vajosi - -
Niin ikuisen uneni halki
nous laulua mainingin.
Läpi luomien valkeni taivas,
Minä silmäni aukaisin.
Mitä näen: meri aamussa päilyy,
sen aalloilla pilviä ui.
Mihin katson, mainingeilla
vain aamun pilviä ui.
Ja niinkuin en ennen koskaan,
näen, tunnen kauneuden:
on salaista valoa täynnä
vesi, taivas ja tuulet sen.
Mitä merkitsi se, mikä hukkui,
en enää muistaa voi.
Näen vain, joku itkuni kuuli,
joku myrskyn kammitsoi,
ja kun altani vajosi kaikki,
mitä koskaan rakastin,
joku kantoi käsillänsä
minut keinuun mainingin.
Saima Harmaja 14.8.1931
Tämä on yksi rakkaimmista runoista minulle, oli sitä jo ensi kerran sen luettuani yli kymmenen vuotta sitten. Nyt se puhuttelee minua taas, laittaa ajattelemaan. Minulle parhaita runoja ovat ne, jotka eivät jätä rauhaan. Ne, jotka löytävät yhtymäkohtia omaan elämääni. Ne, jotka käsittelevät minulle tärkeitä asioita. Saima Harmaja runoilijana on myös se luetuin tällä hetkellä, uudestaan ja uudestaan. Ehkä sen takia, että hänen päiväkirjaotteitaan lukiessani löydän itseni hänen teksteistään, voisin kuvitella lukevani omaa päiväkirjaani. Ehkä se vaikuttaa paljon tuntemuksiini myös hänen runoistaan. Sieltä myös löydän ehkäpä syyn, miksi kaikista moderneimmat runot eivät meinaa aueta minulle, koska tunnen aidon oikean runon olevan riimillistä perinteistä runoa. Mutta tässä on siis paljon opittavaa.
Tulipas hajanaisia ajatuksia sikinsokin. Tarkoitus oli pohtia syvällisemmin, mutta tässä vain pintaraapaisu. Olen niin jumissa kaikensorttisen kirjoittamisen suhteen, että blogiinkin tulee niin kökkötekstiä tällä hetkellä...
Kommentit