Kaivoin naftaliinista vanhan käsikirjoitukseni, jonka olin jo päättänyt unohtaa. Mutta luettuani sen läpi alkoivat henkilöt elää omaa elämäänsä ja he tuntuivat niin läheisiltä. Tiedän että käsikirjoituksen on jatkuttava henkilöiden on saatava elää omaa elämäänsä niin kauan kuin tarvis. Jos ei muuten, niin itseni vuoksi.

Kuinka se kutkuttaakin taas niin mukavasti, syöksyä keksimieni hahmojen maailmaan, elää hetken aikaa heidän elämäänsä kärpäsenä katossa, olla se väylä heille kertoa tarinansa. Kuinka olin voinut unohtaa kuinka intensiivistä, ehkä jopa tuskallista mutta niin rakasta kirjoittaminen on. Kuinka sen on voinut unohtaa, vain löytääkseen sen uudestaan..