Pystyykö ihminen itse oikeasti kirjoittamaan elämäänsä uusiksi? Blogin kuvauksessa kutsun itseäni runotytöksi, joka kirjoittaa elämäänsä uusiksi. Onko siinä loppujen lopuksi mitään järkeä, vai kuljetaanko tässä vain virran mukana eteenpäin? Pystynkö omilla valinnoillani ja asennoitumisillani muuttamaan elämäni suuntaa.

Se olisi niin paljon helpompaa kulkea virran mukana, olla yhtenäistä massaa muiden kanssa, mukautua toisten mielipiteisiin. Mutta onko se oikeasti elämää, omaa elämää, vai elääkö siinä muita varten uskaltamatta olla oma itsensä.

Virran mukana kulkeminen on ollut helppoa, vaikka en siellä olekaan ollut kotonani, välillä olen pyristellyt omille siivilleni, mutta palannut aina takaisin massaan. Syvällä sisimmässäni olen erilainen, en tunne kuuluvani virran mukana kulkijoihin. Sisimmässäni minulla on vankat mielipiteet, joiden takana en uskalla seistä kuitenkaan jos ne eroavat minua vahvempien ihmisten mielipiteistä. Kuinka paljon helpompaa on myötäillä toisia, kuin puolustaa omaa näkökantaansa. En ole ylpeä tästä, mutta en tiedä mitä tehdä. Olen hukannut avaimen sinne paikkaan, johon itsetuntoni on piilotettu. Se on hyvin hyvin syvällä ja piilossa, olen väsynyt etsimään sitä.

Itsetuntoni, vahva tunne omasta minuudestani, omat mielipiteeni, katosivat teini-iässä. Yläasteella olin vahva persoona, minulla oli mielipiteitä ja seisoin kuin kallio niiden takana. Äitini sairastuttua aloin minäkin muuttumaan. Tarkoitus ei ole syyllistää äitiäni tästä, sillä tämä kaikki on monien asioiden summaa. Mutta se, että minun piti varoa jokaista tekemistäni ja sanomistani, etten pahentaisi äidin oloa enempää, se että en uskaltanut näyttää pahaa oloani ja kiukkuani kotona, vaikuttivat osaltaan siihen, että kätkin sen kaiken. Tämä kaikki taas muiden tapahtumien summana, vaikuttavat siihen, että en esitä omia mielipiteitäni, myötäilen muita ja yritän selittää liikaa. Pelkään, että minusta ei pidetä enää, jos olen asioista eri mieltä.

Yksi suhteemme pahimmista kriiseistä on ollut minun muuttumiseni. Olemme olleet 5 vuotta yhdessä, joista kohta vuoden naimisissa. Ne ensimmäiset viisi vuotta myötäilin miestäni enkä esittänyt omia mielipiteitäni vaan mukauduin hänen katsontakantaansa (mieheni on vahva persoona), pelkäsin kaiketi että hän ei enää rakastaisi minua jos olisin eri mieltä asioista (Kuulostaa naurettavalle, mutta yritäpä selittää sitä minun itsetunnolleni..). Nyt kun olen alkanut etsimään todellista minääni ja saanut pieniä rippeitä itsetunnostani takaisin (olen kapinoinut jo isääni, äitiäni ja miestäni vastaan ja uskallan näyttää todellisen minäni heille) on se ollut järkytys muille osapuolille. Niinhän niissä lukuisissa parisuhdeoppaissakin sanotaan, että toisen puolison muuttuminen on aina kriisi suhteessa. Toisaalta tämä kriisi taas antaa voimia omaan muutosprosessiini, sitä kautta olen löytänyt hitusen omaa itseäni.

Josta syntyikin sitten aasinsilta jatkoon. Lueskelin vanhoja blogimerkintöjäni ja uuden vuoden lupaukseni olivat:
  1. Keskityn itseeni. Etsin oman minäni sieltä jostain, tahdon tietää kuka olen.
  2. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Yritän kehittää itseäni kirjoittajana.
  3. Yritän olla välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä.
Kuvittelin löytäväni itseni kertaheitolla. Pamaus vain ja olen uusi minä. Kappas vain kun niin ei ole käynytkään. Nyt vasta minuutti sitten tajusin, että yhdeltä istumalta en itseäni todellakaan löydä, vaan uusi minä koostuu useista palasista. Yhden rippeen uudesta minästäni löysin parisuhteen kriisistä, toinen palanen löytyy kunhan selvitän itselleni oman äitiyteni. Kolmas pala loksahtaa paikoilleen kunhan olen sinut menneisyyteni kanssa, neljäs pala, viides pala, kuudes pala..

Tahdon tietää kuka olen. Vaatimaton toive, joka muuttaa koko elämäni.