Kaavoihin kangistuminen ei nähtävästi ole hyväksi, muutos sen sijaan on. Rohkeus on sitä, että tekee sen, mikä pelottaa. Kuulostaa loppujen lopuksi aika yksinkertaiselta. Ja viisaalta.

Mutta on se vain kumma, miten pelkurimainen sitä osaa olla päätösten edessä. Sitä vain soutaa ja huopaa ja vatvoo edestakaisin. Se tuttu ja turvallinen "tämä on aina tehty näin" houkuttelee. Miksi mennä muuttamaan jotain, mikä on todettu hyväksi tavaksi toimia? Miksi pelkään tehdä päätöksiä, miksi pelkään muutoksia? Koska ne ovat askel pois siitä tutusta ja turvallisesta. Koska se romuttaa ne turvaa tuoneet muurit ympäriltäni.

Ihastuin Tommy Hellstenin ajatukseen omista turvarakennelmistamme. Sitä sietääkin pohtia vähän enemmissäkin määrin. Meillä kaikilla kai on jonkinlainen turvarakennelma, jonka olemme kasanneet, mikä se on, on yksilöllistä. Tottakai me tarvitsemme jonkinsortin turvarakennelman, jotta tuntisimme olomme turvalliseksi, mutta turvarakennelmat eivät saisi tukehduttaa meitä. Siinä on ideaa.

Ajattelin aina kotiäitiyden olevan elämäntapa, joka on päätettävissä. Kunnes äitini suoraan kysyi minulta, olenko varma, että minä olen luonteeltani kotiäiti. Tahdonko sitä todella? Ehkä se ei olekaan päätettävissä. Päädyin tulokseen, etten ole kotiäitityyppiä. Sen myöntäminen helpotti, taakka harteilla keveni hieman. Enää pitäisi hyväksyä se, etten täytä kaikkien ihmisten odotuksia jättäessäni kotiäitiyden. Minun täytyy kovettaa nahkani ottamaan vastaan syytökset huonosta äitiydestä (lähelläni on näitä henkilöitä, ikävä kyllä).

Kirjoitinkohan nyt samoista jutuista, mitä olen jauhanut jo hetken aikaa?

Mutta mikä tässä on ihaninta? Pääsykoekirjoja lukiessani olen innoissani. Tiedän tehneeni oikean päätöksen, tiedän että ala on minua varten. Se tuntuu mukavalta.