Kevään viimeinen kirjallisuuspiiri on takana, vähän haikea olo. Vasta elokuun loppupuolella kokoonnumme seuraavan kerran. Sitä ennen on yhden piiriläisen häät, jonne meidät kaikki on kutsuttu, sekä käymme yhdessä Didrichsenin taidemuseossa katsomassa sen Helene Schjerfbeckin näyttelyn.

Jos katson puoli vuotta taakse päin näen itseni epäröimässä. Tammikuun pimeydessä epäröin astua uuteen, tutustua uusiin, itseni kaltaisiin ihmisiin, naisiin. Ensimmäisen kokoontumiskerran jälkeen olin intoa täynnä, minun paikkani oli juuri siellä. Nyt tunnen entistä enemmän kuuluvani joukkoon, olen yksi heistä, meistä.

Ja se kirjo, erilaisuus, jopa eri sukupolvet siellä. Tänään käsittelimme valitsemani kirjan, Irja Lounajan Rakas Syntipukki. Minä en ole koskaan kokenut sotaa, ei vanhempani, eikä edes isovanhempani ole olleet sodassa. Oli siis mielenkiintoista kuunnella piirin seniorin kertomuksia sota-ajoilta, kuinka se kaikki oli totta.

En olisi kai uskonut aikaisemmin löytäväni tiivistä yhteisöä, melkein itseäni kaksi kertaa vanhemmista naisista koostuvasta porukasta. No, nyt olen yksi heistä. Iästä viis.

Elämä taitaa hymyillä.