Yksi niistä kirjoista, jonka voi lukea uudestaan ja uudestaan koskaan kyllästymättä, saaden joka kerta kirjasta jotain uutta. Kohderyhmästä en tiedä, mutta minä rakastan tuota kirjaa (koko sarjaa) edelleen ja olen ikäni puolesta aikuinen (mieli onkin sitten toinen juttu..).

Kuvat, jotka avautuvat silmieni eteen lukiessani, ovat edelleen samat kuin silloin kauan sitten lukiessani kirjaa ensimmäistä kertaa. Uusi Kuu on edelleen samanlainen jokaista yksityiskohtaa myöten, voin kuvitella itseni kävelemässä huoneissa, puutarhassa ja kirjoittelemassa ullakolla. Jimmy-serkku keittelemässä perunoita sioille ja näen sen edelleen samanlaisena kuin silloin joskus kauan sitten.

Silloin yli kymmenen vuotta sitten sain runotyttö-sarjasta paljon vaikutteita elämääni. Kiipesin puuhun kynän ja paperin kanssa ja kirjoittelin päiväkirjaa tai runoja. Kuljetin taskussani kynää ja paperia siltä varalta, että sattuisi syntymään runo jostain näkemästäni, ja syntyihän niitä. Piilottelin kirjoittamiani lappusia pois muiden silmiltä, vaikkei siihen olisi ollut tarvetta. Välillä surkuttelin sitä, ettei kumpikaan vanhemmistani ollut kuollut, koska en voinut Emilian tavoin kirjoitella kirjeitä kuolleille vanhemmilleni.

Vaeltelin metsässä omassa mielikuvitusmaailmassani ja keksin sinne oman maailman minulle ja kavereilleni. Suuri vanha kuusi rotkon (lapsen silmin se kallionreuna oli rotko) reunalla oli metsän kuningas, jonka ympäristön pidimme siistinä ja koristelimme sen. Toinen suuri havupuu, jonka oksat taipuivat maahan saakka, metsän laidalla oli kirkko ja me istuimme hartaana sen oksien suojissa. Kesälomat olivat parasta aikaa, koska silloin pystyimme olemaan metsässä aamusta iltaan.

On tylsää kasvaa aikuiseksi. En kai enää voi kehitellä itselleni samanlaista mielikuvitusmaailmaa metsään ja leikkiä siellä aamusta iltaan. En voi enää kiipeillä puuhun haaveilemaan ja uppoutumaan omaan mielikuvitusmaailmaani, jonnekin hyvin kauas. Tuntuisi hölmölle kirjoitella runoja pienille lappusille ja piilotella niitä patjan alle sänkyyn. Enkä edes pysty toivomaan vanhempieni kuolemaakaan ;o) Mutta edelleen metsä on minulle mieluinen paikka ja rakastan samoilla siellä omissa ajatuksissani ja annan mielikuvitukseni laukata omissa sfääreissään. Metsä ja meri, siinä ne paikat joissa sieluni lepää.

Onneksi minulla on edelleen mielikuvitukseni ja minulla on rajattomat mahdollisuudet käyttää sitä. Sillä saralla en tahtoisi koskaan tulla aikuiseksi. Jos jotain tahtoisin jättää lapsilleni perinnöksi, olisi se rikas mielikuvitus ja ymmärrys käyttää sitä, huomata sen suunnattomat voimavarat.