Jo melkein neljä kuukautta edellisestä, miten se aika juoksee niin valtavaa vauhtia eteenpäin? Ja miksi välillä tuntuu, etten pysy matkassa mukana. Olen jäänyt ojan pientareelle katselemaan.

Vuoden alussa matkasin taas tauon jälkeen menneisyyteeni ja se matka on joka kerta yhtä raskas ja voimia vievä. Olen vain itseni sisällä ja unohdan katsella maailman menoa, silloin pienessä maailmassani ei ole muita kuin minä ja ajatukseni pyörivät oman napani ympärillä. Annan tilaa sille pienelle epävarmalle tytölle sisälläni. Mutta jokaisen matkan jälkeen tuo pieni epävarma tyttö on vähemmän epävarma. Kivuliaat aikamatkat eivät siis ole turhia.

Innostuin lehtikirjoittamisesta enemmänkin. Kuun alussa ilmestyi lehti juttuni kera ja se tunne, kun näki oman tekstinsä ja nimensä lehdessä, se oli aivan uutta. Pieni kipinä syttyi, tahtoisinko tehdä sitä jopa työkseni. Olisiko se minun juttuni. Otin selvää myös kouluttautumismahdollisuuksista ja löysin vaihtoehdon viestinnän koulutusohjelmasta aikuispuolella. Etänä ja muutamina intensiiviviikkoina, sopii kotiäidille. Mutta silti vieläkin punnitsen ja harkitsen. Ehkä kokeilen siltikin, kaikesta epäröinnistä huolimatta.

Mutta silti proosa polttaa sydämessä. Ei lehteen kirjoittaminen saa sellaista intohimoa syttymään, mitä koen proosan parissa. Tunnen vihaa henkilöhahmojen puolesta ja itken heidän kokiessaan vastoinkäymisiä. Hengitän samaan tahtiin. Sydän sykkii ja tiedän, mitä rakastan, mihin suurin paloni kohdistuu.

Ei, ei ole mahdotonta saada kumpaakin (ja siinä sivussa kehittyä vielä lyriikassakin), tahdon vain järjestyksen selkenevän. Ajatukseni selkeävän. Jotain varmaa ja pysyvää, lujaa päätöstä tämän sekavan vyyhdin tilalle.

Onko kaiken pakko selvitä nyt? Voinko tyytyä tähän sekavaan vyyhtiin ja antaa sille mahdollisuuden olla tilanne juuri nyt. Aukenevathan ne solmutkin ajallaan, ennemmin tai myöhemmin.