Suuri ahdistus, iso kipeä möykky sisimmässä. Lyhyet hermot ja omanapaisuus, sisäänpäin kääntyminen. Kaiken tämän jälkeen kirjoitan parhaimmat runoni, kuten kuukausi sitten, kuten tänään. Ja avót, ahdistus on poissa ja jaksan taas. Käännyn ulospäin sen verran kuin minuna voi kääntyä, möykky lievenee edes hieman. Toivottavasti lapseni osaavat arvostaa kärsimyksiään äidin huudoista lukiessaan runojani sitten aikuisena, kun ne ehkä ovat julkaistut ja tottakai keräilyharvinaisuuksia ja äiti on legenda. (pitäähän sitä olla kunnianhimoa =D)

Ennen sain leimahduksen, kuten Emilia pienessä runotytössä (antakaa anteeksi, elän kirjaa edelleen..) ja kaikki oli sillä hetkellä ihanaa ja kaunista. Nyt tilalla on tuska ja ahdistus, jotka saavat aikaan runon, hyvän runon. (no, omasta mielestäni. Yleisö voikin olla toista mieltä..)

Olen salaa hieman riemuissani ja odotan syksyä innolla. Olen mukana järjestämässä taidetapahtumaa täällä Espoossa ja runoni pääsevät esille, taidenäyttelyn yhteydessä järjestetään muutakin taidetapahtumaa, kuten runonlausuntailtoja ja runoni pääsevät siis lausujan esittämiksi, kuten myös esille muualla näyttelyssä. Tästä kyllä tulen kirjoittamaan lisää ja tarkemmin myöhemmin.

Toisaalta tässä vaiheessa pieni perfektionisti minussa astuu esille ja laittaa minut lukemaan runojani hyvinkin kriittisesti, eivätkä ne kuulostakaan enää niin loistavilta. Timantit kai syntyvät hiomalla, toivottavasti myös nyt.

Luomisen tuska. Niin kipeää, mutta myös niin ihanaa ja palkitsevaa.

(Ja älkää pitäkö minua itserakkaana sepustelijana, vaikka tämän tekstinpätkän perusteella siltä saattaa kuulostaa. Tällä hetkellä tahdon vain leijua pilvilinnassani edes tuokion ennen maahan putoamista. Ei yhtä tai kahta, vaan monta miljoonaa askelta, kun olen oikeasti siinä pisteessä, että leijumiseen olisi edes syytä..)