Tunnen vihaa.

Enkä yritä enää tukahduttaa sitä, kuten olen tehnyt 10 vuoden ajan tähän asti. Olen lukenut Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa ja minulle on selkiytynyt monia asioita. Kirja on loppusuoralla, mutta aloitan sen alusta uudestaan. Sillä on niin paljon annettavaa tällä hetkellä, että imen siitä jokaisen murusen, jonka saan irti.

Tunnen siis vihaa. Monia ihmisiä kohtaan. Kaivan menneisyydestä tilanteita, joissa olen kokenut tulleeni väärin kohdelluksi. Olen kokenut tulleeni lytätyksi maahan. Olen kokenut olevani täysi nolla. Se on se ulkoaohjautuvuus, koska en ole osannut pukea tunteita sisälläni oikeaan muotoon, olen etsinyt omaa arvoani muista ihmisistä käsin. Olen tuntenut itseni täydeksi nollaksi.

Tunnen vihaa ja se tuntuu jopa hyvälle. En enää yritä tukahduttaa sitä sisälleni, vaikka se olisi kai helpompi tie kulkea. En silti myöskään paisko tavaroita seinään sitä purkaessani, vaan yritän löytää tavan, jolla en tuhoa kaikkea elämässäni. Olen vain löytänyt pienen rippeen itsetuntoani vihani löytymisen kautta ja se tuntuu mahtavalle, uskokaa pois. En ole valmis ottamaan kaikkia maailman vastoinkäymisiä niskaani edelleenkään, mutta minua ei ehkä enää potkita niin paljoa kuin ennen. Tai ainakin pyrin siihen, askel kerrallaan.

On edelleen päiviä, jolloin olen lytättynä maahan ja tunnen itseni arvottomaksi, mihin siitä ihminen pääsisi vanhoista totutuista tavoistaan. Mutta edes muutaman kerran uskallan potkaista takaisin jos minua potkitaan. Yhden tälläisen kerran jälkeen istuin parvekkeella ja katsoin käsieni tärinää, ylpeänä. Minä tein sen ja sanoin vastaan. Minä en mukautunutkaan minua ehkä vahvemman ihmisen tahtoon, vaan pysyin kannassani. Se tuntui mahtavalle.

Matka, jonka aloitin viime vuoden lopulla on siis edennyt. Matka on ollut pelottava ja raskas ja vasta aluillaan, mutta se rohkea askel on kannattanut.