En tiedä enää mitään. En taida enää edes tietää kuka olen.

Kohtalo, se kai tähän on johdattanut. Minun kuuluu kokea, elää tämä kaikki läpi tullakseni omaksi itsekseni. Välillä vain tuntuu usko loppuvan kesken. Kun en vain jaksaisi enää.

Olen miettinyt usein omaa äitiyttäni. Välillä olen miettinyt, ettei minusta ole äidiksi, että olisi pitänyt jäädä vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Toisaalta, ilman lapsia olisin valmistunut juuri ammattiin, jota olisin vihannut yli kaiken. Ilman esikoisen syntymää olisin jatkanut tradenomiksi opiskelua ja tyytynyt siihen. Vasta nyt kuopuksen syntymän jälkeen löysin oman alani, kirjallisuuden. Voisin kai ajatella, että ilman kumpaakin lasta, en olisi löytänyt unelmieni ammattia.

Onko masennus enemmän luovien ihmisten osana? Olemmeko me alttiimpia masentuneisuuteen?

Syksy pelottaa. Entä jos en pääsekään opiskelemaan. Entä jos minun täytyy olla kotiäitinä vielä vuosi lisää. Lasten hoitoon laitto ja työskenteleminen vaikka kaupan kassalla ei kiinnosta.

Onko tämä kaikki enää kiinni siitä käsittelemättömästä menneisyydestä. Lapsuudesta. Lähden isovanhempieni luokse viikoksi, aukeaisiko siellä viimeiset klikit? Astuisiko vähitellen kaaoksen tilalle tasapaino.

Olen vain niin väsynyt kaikkeen. Välillä jopa elämääni. Olen väsynyt kaivamaan kaikkea vanhaa esiin. Tahtoisin vain olla ja unohtaa kaiken. Tahtoisin kirjoittaa, mutta olen jumissa. Tiedän, että olen jumissa niin kauan, kunnes saan kaiken käsiteltyä.

-------------------------------------------

Kiitos uudesta sivupohjasta Piristysruiske.