Se on syttynyt.

Kannan aina mukanani kynää ja paperia, sen varalta että inspiraatio iskee. Että voin kirjoittaa pääni tyhjäksi jos on tarve sille.

Minun pitää päästä koneelle kirjoittamaan, muutaman päivän tauko aiheuttaa tuskaa. Alan ahdistumaan. Koska en osaa ilmaista itseäni puhuen, täytyy minun tehdä se kirjoittaen. Se on ainoa väylä pitää itseni täysjärkisenä, saada muut ymmärtämään minua.

Välillä lasken minuutteja siihen, että saan lapset päiväunille. Se tietää muutaman tunnin hiljaista hetkeä, aikaa kirjoittaa. Odotan, että pääsen avaamaan tietokoneen, valkoistaan hohtava word-tiedosto näkyy näytöltä kutsuvana. Suljen silmäni hetkeksi aikaa ja annan sormieni tehdä työn. Siirrän ajatukseni paperille. Sillä hetkellä maailmassani ei ole mitään muuta. Vain minä ja kirjoittaminen.

Olen alkanut taas elää.
Pitkän harmaan ja mustan kauden jälkeen, elämässäni on taas väriä. Monta vuotta, monta kirjoittamatonta vuotta, kuljin mustissa, tummissa vaatteissa. Olin täysin väritön. Olin ahdistunut. Alkaessani kirjoittaa uudestaan tämä värittömyys on väistynyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni ostin keltaisen paidan, ja ensimmäistä kertaa rakastan käyttää sen väristä paitaa. Se tuntuu omaltani. Etsin ympärilleni väriä ja eloisuutta. En kaipaa harmaata tai mustaa. Se on outoa. On outo tunne elää pitkästä aikaa.

Kovin harva kai ymmärtää tätä. Vain toinen samanlainen tietää mitä tarkoitan. Muut pitävät minua kai tärähtäneenä, outona. Jossain täällä maailmankaikkeudessa kuitenkin on kaltaisiani ihmisiä. Tahtoisin löytää heidät. Jotta tietäisin, etten ole yksin.