Napanuora vanhempiini, se näkymätön sellainen, on nyt katkeamassa. Vanhempani ovat olleet minulle tärkeitä, ovat tottakai edelleen, mutta ehkä liiankin tärkeitä. Olen kysynyt heidän mielipidettään jokaiseen asiaan, yrittänyt olla pahoittamatta heidän mieltään.

Äitini sairastuttua, hän erkani meistä lapsista. Mielenterveyspotilailla se on varmasti normaalia, vaikka rakastaisi lapsiaan yli kaiken, se paha olo voittaa kaiken. Ajatukset pyörivät vain oman pahan olon, oman sairauden ympärillä. Tässä vaiheessa isämme oli tärkeässä roolissa elämässämme. Vanhempani erosivat minun ollessa 12-vuotias, mutta isä jäi asumaan kilometrin säteelle meistä, hyvä näin.

Isän sana on aina ollut laki, isä on ollut aina oikeassa enkä ole koskaan tullut ajatelleeksi protestoida tätä vastaan. Tai minä olen protestoinut, minä olen meistä kolmesta lapsesta se ainoa, joka on koskaan tapellut isämme kanssa. Purin luultavimmin siinä pahaa oloani, josta en osannut puhua. Kuitenkin näihin päiviin asti olen pitänyt eriävän mielipiteeni omana tietonani. Ehkä pelkäsin, että isäkin hylkäisi minut, kuten olin kokenut äitini tehneen.

Kuukausi pari takaperin olin äitini kanssa puhelinyhteydessä varmasti kymmenen kertaa päivässä, äiti tiesi kaiken elämästäni, kysyin hänen mielipiteensä jokaiseen asiaan. Olin jopa muuttamassa samaan kaupunkiin, missä vanhempani asuvat, vain ollakseni lähempänä heitä. Nähdäkseni heitä useammin. Tunsin oloni turvattomaksi.

Nyt olen käsitellyt asioita, paljon. Napanuora on katkeamassa. En soita enää äidilleni kuin kerran päivässä, päätän itse asioitani kysymättä vanhempieni mielipiteitä. Ehkä otin takaisin sitä äidin läheisyyttä, jota en saanut sen melkein kymmenen vuoden aikana, jolloin äiti oli hyvin sairas. Nyt sain kai tankattua sen tarpeen täyteen ja pystyn taas jatkamaan elämääni. Olen alkanut sanomaan vastaan isälleni, kertomaan oman mielipiteeni ja pysymään kannassani. En pidä häntä enää täydellisenä, suurena auktoriteettinä, vaan olen pystynyt sanomaan hänen olevan myös väärässä. Olen myös alkanut miettimään vaihtoehtoa, että muuttaisimme perheeni kanssa pois pääkaupunkiseudulta sitten joskus. Enää en tunne haikeutta siitä, että vanhempani jäisivät tänne. Olen alkanut luottamaan siihen, että pärjään myös itse.

On ollut vaikeaa rakentaa omaa äitiyttään, koska oma äitini ei ole ollut äiti minulle silloin, kun sitä olisin tarvinnut eniten. On ollut vaikeaa rakentaa toimivaa parisuhdetta tämän kaiken jälkeen. Suurimmissa tunnemyrskyissäni teini-iässä, äidin sairastaessa, tukahdutin kaikki tunteeni, etten pahentaisi äidin oloa sillä. Nyt parisuhteessani en osaa puhua tunteistani ja asioistani, sanoa eriävää mielipidettäni. Se on vaikeaa oppia nyt tuota taitoa, kun se vanha tapa painaa päälle koko ajan.

Nyt en kai enää ihmettele omaa pahaa oloani, ongelmiani, mustia möykkyjä sisälläni. Mielenterveyspotilaan omaiset on unohdettu kokonaan. Olisiko tilanteeni nyt erilainen, jos silloin kymmenen vuotta sitten joku olisi ollut kiinnostunut miltä minusta tuntuu, miten minä jaksan, koska kukaan ei ollut kiinnostunut.

Elämäni alkaa kai selkiintymään tästä kuitenkin vähitellen, mustat möykyt muuttuvat harmaiksi, sulavat vähitellen pois. Käsittelen asioita päivä kerrallaan ja löydän oman itseni vielä jostain. Kirjoittamiseni saa toivottavasti uuden ulottuvuuden tämän kaiken jälkeen ja jumitukseni sen suhteen katoaa.