Viime viikolla pääsin vihdoin ja viimein käymään divarissa, mistä olin jo kauan haaveillut. (oikeasti, kahden pienen lapsen äitinä se ei ole maailman yksinkertaisin asia päästä sinne..) No, miehen mukaan minua ei sinne olisi edes saanut päästää, koska 20 minuutin aikana löysin 11 kirjaa, joista yhtäkään en voinut jättää ostamatta. Välillä sitä miettii, että missä ihmeen välissä sitä ehtii lukemaan kaikki omistamansa kirjat, kun niitä hankkii koko ajan lisää..
No, omasta näkökulmastani katsoen kirjojen ostaminen ei ole tuhlausta, se on ainoa mihin minä rahaa syydän. En ostele vaatteita, en musiikkia, en leffoja. Ostan kirjoja. Voisin olla syömättäkin, jos se olisi esteenä kirjojen ostamiselle. Joskus se hengen ja sielun ravinto on fyysistä ravintoa tärkeämpää, ja ravitsevampaa.

Niiden muutaman muun kesken olevan kirjan lisäksi aloin siis lukemaan juuri divarireissulta löytynyttä kirjaa: Runouden kuntokoulu, kirjoittaneet Risto Ahti ja Markku Toivonen. Jo johdanto on sellaista tekstiä, että tahdon vain lukea lisää. Huomaan, että vaikka olen kirjoittanut runoja koko ikäni, olen silti vasta menossa ensimmäisiä askeleita. Niitä on vielä monta otettavana, kun voin sanoa olevani hyvä siinä, mitä teen. Toisaalta se oli kamala pudotus maahan, koska olin välillä jo leijunut pilvissä ja kuvitellut itsestäni jotain. Sitten luen ja huomaan, kuinka amatööri olen, ottamassa vasta haparoivia ensiaskeleita.

Ehkä ne parhaimmat runot syntyvät hetkessä, mutta ne saavat täydellisen muotonsa vasta pitkällisen hiomisen jälkeen. Kuvaava ajatus oli seuraava: Vertaan runoilijaa laulajaan. Laulunopiskelijalla pitää olla ensiksi hyvä "luonnonääni", materiaali, jota voidaan koulia, kouluttaa. Ääni tavallaan hajoitetaan osatekijöihinsä; hiotaan erikseen jokaikistä vokaalia ja tavua. Käydään loputtomasti läpi skaaloja, opetellaan oikeaa hengitystä, paellan käyttöä, ohennusta. Pään kaikki ontelotkin pitää saada soimaan. Lopulta laulaja palaa alkuperäiseen luonnonääneensä, joka koulittuna tottelee käyttäjäänsä vaikeimmissakin tehtävissä. Lauluääni hallitaan nyt tietoisesti. Myön runoilijan pitää käydä läpi samat vaiheet.

Niin yksinkertaista, mutta ei kuitenkaan. Sitä kuvittelee monesti olevansa luonnonlahjakkuus, jonka ei tarvitse harjoitella, kouluttaa itseään. Sen kun vain kirjoittaa ja mestariteos on valmis. Miksi kirjoittaminen eroaisi laulamisesta tai vaikka maalaamisesta. Yhtälaillahan maalauksen harrastaja harjoittelee erilaisia tekniikkoja, ei hänkään maalaa mestariteostaan ensimmäisellä yrittämällä.

Onko kaikki runon näköinen teksti runoutta? Ehkä, mutta ei välttämättä hyvää sellaista. Kirjassa oli hyvä pätkä myös tästä aiheesta:  Millainen on hyvä runo? Yksinkertainen testi on tämä: jos voit tehdä runosta proosaversion tai referaatin, joka tyhjentävästi kertoo runon sisällön, sen perimmäisen idean, ei ole kyse tosi runoudesta. Hyvä runo puhuu sellaisesta, mistä ei millään muulla ilmaisuvälineellä voida kertoa. Runous ei siten ole "tiivistettyä proosaa" tai ajattelua "tehokkaimmassa muodossa": runon viesti on täysin omansa. Jokainen osaa kirjoittaa runon, mutta hyvän runon kirjoittaminen vaatii taitoa ja kärsivällisyyttä.

Minä jään tänne pohtimaan, opettelemaan pohtimista. Elämään elämääni, opettelemaan elämistä. Kirjoittamaan, opettelemaan kirjoittamista. Lukemaan, opettelemaan lukemista uudella tavalla. En tahdo millään saralla jämähtää paikoilleni, vaan opetella lisää opetella enemmän. Tahdon kehittyä ja saavuttaa yhä uudelleen ja uudelleen onnistumisia. Tunteen siitä, että tiedän mitä teen, olen varma siitä mitä teen ja miksi teen.