Olo on tyhjä. Kävelen pitkin asuntoa ja mietin mitä tehdä, enkä osaa istuutua alas ja rentoutua.

Pääsykokeet olivat perhosia vatsan pohjassa, jännittynyt olotila ja istumaan päästyäni täysi sesteisyys. Olin paikalla jo tuntia ennen, istuin alas ja vain olin, yritin rentoutua. En yrittänyt enää edes lukea, vaikka kirjat olivatkin mukana.

Kirjoitin sekä runosta että romaanista melkein neljän sivun pituiset esseet kummastakin, käytin termejä ja mielestäni löysin oikeat asiat paperille. Aika meinasi loppua kesken, sen käyttämisessä olisi pitänyt olla järkevämpi, vastausten hahmotteluun olisi pitänyt käyttää vähemmän aikaa niin viimeistelyyn olisi jäänyt enemmän.

Runoa analysoidessani leijuin taas eri sfääreissä, kynä ei meinannut liikkua niin nopeasti kuin ajatuksia tuli mieleen. Runotrunotrunot, niistä saan sitä jotain.

Ulos päästyäni alkoi puhelin soida. Miltä nyt tuntuu, miten meni. En tiedä. Olo on tyhjä ja omaa suoritusta on vaikeaa arvostella, kaikki kirjoittamani on vain sumua aivoissa. Perfektionisti minussa sanoo, että olisin voinut olla vielä parempi, kirjoittaa vähän enemmän ja vielä syvällisemmin. Realisti minussa sanoo, että tämä suoritus riitti, tällä lukemisella tein sen minkä pystyin. Olen näiden kahden vastauksen summa.

Olo on siis tyhjä, en tiedä mitä tehdä. Puolen vuoden uurastus ohi ja pitäisi odotella 1,5 kuukautta. Nyt on taas aika kirjoittaa.