...ainakin tietää elävänsä.

Yltiöpositiivisuudessa voisin hehkuttaa pääsykokeisiin lukemista, sitä kuinka oikeasti ymmärrän mitä luen. Osaan oikeasti analysoida runoja ja niissä on järkeä. Proosan poetiikkaa lukiessani saan ahaa-elämyksiä, näinhän se juuri on. Hei, pääsykokeisiin luettavassa kirjassa asia on muuten näin, se menee juuri noin. Hetkittäiset epätoivon laaksot unohtuvat kun innostus ja hekuma nostavat muihin sfääreihin.

Se itsetuntoni nakertaja yrittää välillä kuiskutella korvaani huonommuuttani, muistuttelee tekemistäni virheistä eikä anna minun unohtaa. Heikko itsetuntoni on huono suoja näitä hyökkäyksiä vastaan. Suurimman väsymyksen ja ärsyyntymisen partaalla huomaan karjuvani lapsille kuin järkensä menettänyt. Huomaan kuinka en näytä enää edes omalta itseltäni, olen joku muu. Se itsetuntoni nakertaja huutaa korvaani, että olen huono äiti. Se takoo päähäni kipeästi, yrittää iskostaa tajuntaani etten tule pääsemään yliopistoon. Se riistää sydäntäni rinnastani ja kertoo, etten ole keskinkertaista parempi kirjoittaja.

Ehkä minulla on huono itsetunto, tiedän sen juuret. En ole kuitenkaan menneisyyteni orja, vaan tällä kertaa karjun takaisin. Tahdon takaisin sinne hekuman sfääreihin. Huomata kuinka luova olen äitinä, mielikuvitusrikas, leikkisä, en ainakaan aikuinen. Toisessa ulottuvuudessa uskon kykyihini kirjoittajana, saan vielä joskus jotain aikaiseksi. Minulle on myös mahdollista päästä yliopistoon, tiedän sen olevan paikkani.

Olen elänyt teini-iästä asti negatiivisesti ja se todentotta alkaa tympimään. Olisko tällä kertaa vuorossa yltiöpositiivisuus? Tai se etuliite pois, peruspositiivisuus ehkä riittää..