Olen matkannut syvällä, pitkän matkan mutkikkaita polkuja. Vastavirtaan ja vastaan panien. Taistellut järkeni puolesta. Ehkä siinä onnistuen.

Oliko kyseessä synnytyksen jälkeinen masennus? Luultavasti. Merkit olivat ilmassa kyllä jo ennen kuopuksen syntymää, mietin silloin, onko olemassa raskauden aikaista masennusta. On kai sanomattakin selvää, että tämä vuosi kuopuksen syntymän jälkeen on ollut elämäni raskainta aikaa. Suurin osa ajasta tuntuu olevan kuin sumun peitossa.

Vasta nyt jokunen aika sitten myönsin kärsineeni masennuksesta. Siihen asti sätin vain itseäni siitä, että olen huono äiti kun en jaksa. Kun en nauti lapsistani. Rakastin heitä (rakastan tottakai edelleen), mutta en jaksanut arkea. Pahimmillaan itkin aamusta lähtien, jokainen vastoinkäyminen tuntui maailmanlopulta. Välillä taas mikään ei tuntunut miltään. En ollut rakentava, iloinen äiti. Olin äiti joka huusi pienimmistäkin asioista. Äiti joka olisi halunnut lyödä. Äiti joka toivoi olevansa jossain muualla. Äiti joka ei jaksanut edes itse elämää. Pahin vaihe oli nyt helmi-maaliskuussa. Rakkaan ystävän kokema keskenmeno, muutto ja siihen liittyvät vaikeudet. Erittäin huonosti nukutut yöt, ei hermoja.

Nyt olen kuin eri ihminen. Viimeiset päivät ovat olleet ihania. Olen nauttinut lasteni kanssa olemisesta. En menetä hermojani jokaisesta asiasta vaan olen kärsivällinen. En väitä muutoksen tapahtuneen yhdessä yössä, vaikka siltä se tuntuukin. Käyn edelleen juttelemassa psykologin luona, olen opetellut puhumaan miehelleni, olen löytänyt lohtua uskostani. Olen löytänyt kirjoittamiseeni uuden ulottuvuuden, syvyyden. Nautin tekstin tuottamisesta, nautin lukemisesta.

Oliko tämä vain osa muutosprosessiani? Olenko nyt löytänyt edes hitusen sitä oikeaa minääni? En ole enää se sama ihminen kuin vuosi sitten. Rankat tapahtumat, mielen myrskyt yms. muuttavat ihmistä kai väistämättä. Uskon, että elämässä kaikella on tarkoituksensa. Niin myös tälläkin. Huonoimpina hetkinä en vain jaksanut uskoa siihen.

On outoa, että auringon paiste, luminen maisema, lasten hymyt, uusi kirjahylly, linnun viserrys, saavat minut tuntemaan itseni onnelliseksi. Sitä en ole tuntenut hetkeen aikaan.