Minulle, kärsimättömälle luonteelle on ollut pienoinen oppikoulu tässä kirjoittamisen saralla se, että hiomistapahtuma on loputon. Se, ettei se ensimmäinen versio tekstistä ole se lopullinen, vaan sitä fiilataan ja höylätään vielä kiitettävä määrä, ennen kuin sen uskaltaa päästää käsistään. Ja se hetki kun ymmärtää että se on tässä, ei enää yhtään enempää hiomista. Vaikka se pieni perfektionisti nostaa päätään, tahdon tämän tekstin olevan täydellistä hipova koska siitä riippuu saanko sen työn mitä haen. Kirjoittaa ja saada siitä palkkaa, aika huikea ajatus.

Maanantaina oli lyriikkapiiri ja putosin hyvin kipeästi maan pinnalle, hoivaten edelleen ruhjeitani. En ole pitänyt itseäni loistavana runoilijana tähänkään asti, mutta silti kritiikki sattuu. Tottuuko siihen koskaan? Se tekee kipeää huomata, ettei olekaan niin erikoinen kuin kuvitteli. Rakastan runoja, runot ovat elämäni ja elän niiden kautta. Proosa on se, minkä kirjoittamisen tunnen helpoksi ja jonka tunnen osaavani. Runojen kirjoittamisen saralla otan erittäin haparoivia askeleita ja yritän irroittautua vangitsevista kahleistani ja pinttyneistä ajatuksistani. Tahdon kehittyä runojen kirjoittamisessa paljon ja olen myös valmis tekemään sen eteen saman verran. Jopa ottamaan suoraselkäisenä kritiikin vastaan. Ja nostaahan se perfektionisti tässäkin kohtaa päänsä, kyllä minä teille vielä näytän.

Minulla oli pää täynnä loistavia ajatuksia ja oivalluksia mitää jakaa. Nyt ne ovat kadonneet mieleni syövereihin, missä niitä prosessoin edelleen. Taas niitä päivä kun ajatuksia virtaa tuplanopeudella eteenpäin eikä yhdestäkään saa napatuksi kiinni.