Kukaan ei kohta enää jaksa lukea täältä yhtään mitään, kun vatkaan edestakaisin samoja asioita. Soudan ja huopaan, enkä osaa päättää. Yhtenä päivänä päätän näin ja seuraavana taas toisin. Se on kai se tuuliviirimäisyys, luonteen kaksijakoisuus ja mitäs vielä. Niitä on hyvä syyttää.

Minähän päätin jo, että ei kiitos pääsykokeille. No arvatkaapas mitä mietin nyt. Että entä jos sittenkin. Kyllä sitä osaa ihminen olla ailahtelevainen, minä varsinkin.

Uskon kohtaloon, Jumalan johdatukseen. Olen uskossa ja se vaikuttaa paljon elämääni. En kuitenkaan koe asiakseni saarnata täällä tai toisessakaan blogissani, joten älkää pelätkö ;o) Mutta siis asiaan. Tuo toinen pääsykoekirjoista oli suomalaisessa loppuunmyyty, toinen kyllä löytyi. Tuon loppuunmyydyn version olisi voinut tilata kyllä myös Palmeniasta, mutta tässä vaiheessahan minä tunnetusti jo epäröin koko pääsykokeiden kanssa. No, tänään päätin, että jos tämän viikon loppuun mennessä tuo loppuunmyyty kirja löytyy suomalaisesta kirjakaupasta, niin minun kuuluu lukea pääsykokeisiin. Ja nyt sivuille mennessä kirja löytyy sieltä, toimitusaika 2 viikkoa.

Ja silti minä epäröin. Luulen, että jonkun pitää tulla pudottamaan nuo kirjat postiluukusta sisään niin tajuan, että se on minun paikkani..

Mitä pelkään. Epäonnistumista? Etten pääsekään sisälle. Rahan menoa, mikä on tyhmää. Kyllähän se 70 euroa kirpaisee pikkiriikkisen, mutta onko aina pakko roikkua maallisessa mammonassa tuo summa kun kuitenkaan ei aiheuta konkurssia. Entä jos nuo kirjat ovat tänä vuonna juuri ne minulle tarkoitetut, sinänsä helpot luettavat ja ymmärrettävät. Kyllä se ruonousoppi kiinnostaisi. Jos ensi vuonna on jotkut kammokirjatukset..

Pelkään kai, että en ehdi tekemään muuta. Miten käy kirjallisuuspiirini. Miten käy oman elämäni, jos pääsykokeisiin lukeminen hallitsee arkeani. Missä välissä olen hyvä äiti lapsilleni? (no joo, ehkei tuo lukeminen vaikuta äitiyteeni..)

Ja sitten se, että tuntuu että muut paahtavat pääsykokeisiin koko kevään, puoli vuotta aamusta iltaan. Minä luen saman puoli vuotta, vain muutaman tunnin päivässä. Pääsenkö sillä panoksella sisään?

Minä soudan ja huopaan, enkä tiedä mitä tehdä. Tai toisaalta tiedän. Se ei kai pelaa joka pelkää. Elämä on riskien ottamista, enhän minä kohta enää elä ollenkaan jos en uskalla mitään. Jos elän omassa pienessä kuplassani, jota ei mikään saa järisyttää. Onko se sitten elämää?