Suuri harppaus proosasta asiatekstiin. Ensimmäinen versio tehtynä ja puolet pitää pudottaa pois, jotta mahdun päätoimittajan antamaan merkkimäärään. Kun on kirjoittanut rönsyilevää monisanaista proosaa, tuntuu asiapitoinen teksti, vielä pituus määriteltynä, hyvin niukalle ja yksipuoliselle. Mutta oppimassahan tässä ollaan ja sen eteen tehdään töitä. Olisihan se jo tylsääkin jumiutua yhteen pisteeseen..

Ja se lyriikkapiiri on herättänyt niin monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Välillä olen valmis lopettamaan koko touhun, välillä taas puhkun intoa vaikka muille jakaa. Yritän joka kerralle vähän enemmän, vaikkakin myönnän että voisin yrittää vähän enemmänkin. Miksi tunnen itseni näin kiireiseksi, pitäisi osata keskittyä paremmin. Mutta mikä lämmittäisi mieltä paremmin kuin kurssin vetäjän sanat "paras runo tähän mennessä". Se saa melkein jo leijumaan, ja yrittämään taas kerran vähän enemmän..