torstai, 13. joulukuu 2007

Valmis..

Nyt se on sitten valmis ja muutamalle lähetetty oikoluettavaksi.
Olo on helpottunut, mutta tyhjä. Mitä nyt?
Vuorossa joululoma, keskittymistä kaikkeen ympärillä ja lukemiseen paneutumista. Kunnon joululoma eikä ajatuksia kirjoittamiseen.

torstai, 29. marraskuu 2007

Elämän oppikoulussa..

Kun on kärsimätön ihminen ja takana on pitkä uurastus saman projektin parissa, alkaa välillä kyllästyttämään jo. Tämä melkein viimeinen viilaus tekstin parissa. Kun haluaisi jo tekstin pois käsistään oikolukijoiden käsiin. Ottakaa ja lukekaa ja antakaa palautetta. Ja sen jälkeen kuitenkin on vuorossa vielä se viimeinen viilaus kommenttien pohjalta.

Ei teksti ole vielä valmis ja nämä kaksi viilausta tarvitaan. Mutta onko teksti valmis senkään jälkeen? Se ei kai ole valmis koskaan. Jossain vaiheessa on vain pakko lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että se on tässä. Ottakaa tai jättäkää.

Mikä saa jaksamaan tämän prosessin loppuun asti ja kasvattamaan kärsivällisyyttään asian suhteen? Se, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Istua ja kirjoittaa. Viilata ja kirjoittaa. Lukea ja kirjoittaa. Kokea sen koko prosessin uudestaan ja uudestaan kerta toisensa jälkeen!

Tämä ensimmäinen suuri projekti on ollut oppikoulua kaiken suhteen. Miten ei ainakaan kannata tehdä, mikä on toiminut loistavasti ja mitä kannattaa muistaa seuraavan suhteen. Oppiminen on kivaa ;)

Pientä kärsivällisyyttä vielä. Jos se olisi valmis oikolukijoille joululomaan mennessä. Sitten vain olisin oikeasti lomalla ja uppoutuisin kirjoihin. Lukisin, lukisin ja lukisin. En miettisi kirjoittamista, kuin vasta vuoden vaihduttua. Loistava suunnitelma.

maanantai, 19. marraskuu 2007

Henkiin herättämistä..

Kun kirjoittaa, ei ole aikaa kirjoittaa. Siinä syy tämän blogin hiljaisuudelle. Elämä kulkee kirjoittamisen ja äitiyden tasapainottamisessa, muutaman luottamustoimen tuodessa oman värinsä soppaan mukaan. Ja nyt yksi luottamustoimi saa kyytiä sen viedessä liikaa aikaa muilta osa-alueilta. Olen ennen kaikkea äiti, joka menee aina kaiken muun edelle. (tuleva kolmas lapsi pitää jatkossakin huolen tästä osa-alueesta..) Kirjoittaminen on se henkireikä arjen keskellä, joka saa jaksamaan taas.

Muutaman vuoden pituinen "Se Suuri Projekti" on loppusuoralla. Se on täynnä minua itseäni sekoittuneena silkkaan fiktioon. Miksi niin monta vuotta? Koska se on ollut myös terapiakirjoittamista, jolla olen saanut purettua omia kokemuksiani ulos sisimmästäni. On ollut käsikirjoituksen ensimmäinen versio, jonka valmistumisen jälkeen annoin levätä melkein kaksi kuukautta saadakseni siihen etäisyyttä. Nyt se on ollut jo kuukauden verran uudelleenkäsittelyssä ja tauon jälkeen sitä pystyi lukemaan objektiivisesti. Ristiriitaisuudet ja hölmöt virheet ovat saaneet kyytiä ja punakynämerkintöjä muistivihkoon. Nyt on työn alla toinen versio käsikirjoituksesta ja sekin porhaltaa eteenpäin jo melkein puolessa välissä.

Joku kysyy, miksi kirjoittaa yleensäkään? Eikö Suomessa kirjoiteta jo ihan tarpeeksi kirjoja ja eihän nyt sinusta..ja mitä sinä oikein kuvittelet.

Ei tätä tehdäkään euron kuvat silmissä (tässä kun ei tienesteihin päästä..) tai sitä suurta yleisöä ajatellen. Tätä tehdään, koska on pakko. Koska ilman sitä ei vain voi elää. Kiinnostuuko yksikään kustantaja käsikirjoituksestani koskaan? Ehkä ei, mutta toisaalta ehkä kyllä. Sitä ei tiedä ennen kuin kokeilee.

Ja jos ei kiinnostu, niin tekisin tätä edelleen ja kirjoittaisin seuraavaa. Vain koska nautin siitä ja saan siitä sen energian elämääni. On jokin keino käsitellä asioita pään sisältä ja sen lähiympäristöstä.

Saisikohan tämänkin blogin vielä herätettyä henkiin kirjoittamisrupeaman myötä? Se jää nähtäväksi..

torstai, 12. huhtikuu 2007

Pitkästä aikaa.

Jo melkein neljä kuukautta edellisestä, miten se aika juoksee niin valtavaa vauhtia eteenpäin? Ja miksi välillä tuntuu, etten pysy matkassa mukana. Olen jäänyt ojan pientareelle katselemaan.

Vuoden alussa matkasin taas tauon jälkeen menneisyyteeni ja se matka on joka kerta yhtä raskas ja voimia vievä. Olen vain itseni sisällä ja unohdan katsella maailman menoa, silloin pienessä maailmassani ei ole muita kuin minä ja ajatukseni pyörivät oman napani ympärillä. Annan tilaa sille pienelle epävarmalle tytölle sisälläni. Mutta jokaisen matkan jälkeen tuo pieni epävarma tyttö on vähemmän epävarma. Kivuliaat aikamatkat eivät siis ole turhia.

Innostuin lehtikirjoittamisesta enemmänkin. Kuun alussa ilmestyi lehti juttuni kera ja se tunne, kun näki oman tekstinsä ja nimensä lehdessä, se oli aivan uutta. Pieni kipinä syttyi, tahtoisinko tehdä sitä jopa työkseni. Olisiko se minun juttuni. Otin selvää myös kouluttautumismahdollisuuksista ja löysin vaihtoehdon viestinnän koulutusohjelmasta aikuispuolella. Etänä ja muutamina intensiiviviikkoina, sopii kotiäidille. Mutta silti vieläkin punnitsen ja harkitsen. Ehkä kokeilen siltikin, kaikesta epäröinnistä huolimatta.

Mutta silti proosa polttaa sydämessä. Ei lehteen kirjoittaminen saa sellaista intohimoa syttymään, mitä koen proosan parissa. Tunnen vihaa henkilöhahmojen puolesta ja itken heidän kokiessaan vastoinkäymisiä. Hengitän samaan tahtiin. Sydän sykkii ja tiedän, mitä rakastan, mihin suurin paloni kohdistuu.

Ei, ei ole mahdotonta saada kumpaakin (ja siinä sivussa kehittyä vielä lyriikassakin), tahdon vain järjestyksen selkenevän. Ajatukseni selkeävän. Jotain varmaa ja pysyvää, lujaa päätöstä tämän sekavan vyyhdin tilalle.

Onko kaiken pakko selvitä nyt? Voinko tyytyä tähän sekavaan vyyhtiin ja antaa sille mahdollisuuden olla tilanne juuri nyt. Aukenevathan ne solmutkin ajallaan, ennemmin tai myöhemmin.

keskiviikko, 20. joulukuu 2006

Summa summarum.

Ensimmäinen deadline lähestyy ja toinen jutuista valmistuu nähtävästi vasta tuli hännän alla. Mutta eikö ne parhaat jutut aina synny pienen paineen alaisena? Lehtityöskentely, varsinkin ilman koulutusta, on ollut tähänkin asti varsin mielenkiintoista ja toivon sen jatkuvan ensi vuonna samaan malliin. Koko ajan oppii lisää uutta ja löytää uusia ulottuvuuksia myös itsestään.

Loppusyksy taidetapahtuman jälkeen on ollut hiljaiselon aikaa kirjoittamisen puolella. Olen ollut väsynyt ja matkannut taas muutaman otteeseen menneisyyteeni ja käynyt läpi asoita eteenpäin muutaman askeleen verran. Silloin olen kääntyneenä sisäänpäin, olen itsekäs ja olen maailman napa. Taustoillani suotakoon se myös minulle. Toinen lehtijutuista on myös hyvin henkilökohtainen ja se kai aiheuttikin omalta osaltaan aikamatkan taaksepäin, se on vain kumma kuinka kauan niitä tunteita nousee sieltä pintaan ja olisi vihdoinkin vapaa kaikesta siitä, mikä sieltä roikkuu vielä mukana.

Mitä toivoisin uuden vuoden tuovan tullessaan?
Jatkoa lehdessä työskentelylle, lisää uuden oppimista.
Jatkoa yhdistyksen hommien parissa puurtamiselle ja sen lehden päätoimittajuudelle.
Sen yhden ison projektin loppuun saattaminen ja sitten vain jään malttamattomana odottamaan. Se on se minkä synnytystuskia tässä poden, mutta kun olen riippuvainen vielä muutamasta erinäisestä tahosta ennen kuin se on valmis käsiini ja maailmalle.

Mennyt vuosi oli raskas, mutta täynnä myös ihania onnistumisia, vastoinkäymisiä ja paljon uutta. Päivääkään en kaiketi vaihtaisi pois.