Viikon loma Italiassa, Bolognassa, ilman lapsia toi ansaitun tauon kaaokselliseen arkeen. Rentoutuneena ja inspiroivassa ympäristössä alkoi pääkoppa kuhista uusia ideoita ja elämän vastoinkäymiset ihan oikeasti olivatkin jo mielenkiintoisia haasteita, joihin vastata.

Yliopistoon pääsemättömyys ei enää harmita, päinvastoin. Kirjoittamisen saralla on sellaista kuhinaa nyt loppuvuoden, että tarvitsen siihen aikaa. Muutama niin mielenkiintoinen projekti jo aluillaan ja yksi suurensuuri tiedossa, joten tahdon tehdä ne kunnolla.

Tänään ilmoittauduin työväenopistolle lyriikkapiiriin, missä pääsen hiomaan taitojani ja saamaan oppia tekniikkaan. Oli vaikea valita lyriikka- ja proosapiirin välillä, mutta runous vei voiton tältä erää. Ehkä etsin vielä muutakin opiskeltavaa netin kautta tms. mutta luulen syksyn olevan mitä mielenkiintoisin näillä eväillä. Kiinnostus kirjallisuuden opiskeluun ei ole laimennut, miksi edes olisi. Katsellaan ensi keväänä sitten, kokeilenko uudestaan.

Parasta kai kaikessa, lomassa jaa muutenkin, oli huomata kuinka mies seisoi vieressä, kun minulla oli vaikeaa ja olin allapäin. Eniten minut teki iloiseksi se, että mies luki tekstejäni ja sanoi niiden olevan hyviä, että minun pitää vain kirjoittaa lisää. Se, että omalta perheeltäni saan täyden tuen sille mitä teen, on tärkeintä. Ilman sitä ei jaksaisi.

Kyllä se aurinko siis sittenkin alkoi paistamaan taas ahdistuksen risukasaankin.