Olen asunnossa, joka sijaitsee kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Asunnon ulko-ovi on auki, sitä ei saa laitettua kiinni. Lattialla leikki tummahiuksinen poika, josta yritän huolehtia. Vahdin, ettei hän menisi ulos avoimesta ovesta. Poika lähtee juoksemaan, enkä saa häntä kiinni, vaikka kuinka yritän. Hän hyppää porraskuiluun ja putoaa alimman kerroksen lattialle. Juoksen alas ja toivon ehtiväni sinne aikaisemmin ja saavani hänet kiinni ennen lattialle tömähtämistä. Päästyäni alas näen pojan makaavaan lattialla liikkumattomana, päästä valuu jotain lattialle. Itken pojan vieressä lohduttomasti, toivoisin hänen elävän. Olen hänelle vihainen, miksi poika meni hyppäämään alas?

Tiedän luultavimmin, mihin uneni viittaa. Eräs minulle erittäin läheinen ihminen yritti itsemurhaa. Jo tätä ennen yritin pitää hänestä huolta, vaikka tilanteen olisi kuulunut olla päinvastainen. Hänen olisi kuulunut huolehtia minusta. Unessa yritän vahtia, ettei poika mene avoimesta ovesta, pitää hänet asunnossa. Samoin yritin pitää läheistäni elämässä kiinni, huolehtia kaikesta. Avoin ovi kuvastaa kai tätä uhkaa, itsemurhan mahdollisuutta. Vaikka yritän kuinka estellä ja hoivata, niin avoin ovi houkuttelee liikaa. Poika juoksee niin lujaa, etten saa häntä kiinni. Näin myös läheiseni lipu käsistäni, vaikka yritin juosta hänen perässään, en pystynyt enää estämään.

Unessa en pystynyt estämään pojan hyppäämistä alas ylimmästä kerroksesta, en myöskään pystynyt estämään omilla tekemisilläni läheiseni itsemurhayritystä, vaikka kuinka yritin olla avuksi. Yritin ehtiä ennen poikaa alas, jotta olisin voinut ottaa hänet vastaan, estää lattiaan tömähtämisen. Yritin kai viimeiseen asti suojella lähestäni, mutta turhaan.

Pojan päästä valui tummaa möhnää lattialle. Kuvastaako se läheiseni pahaa oloa, joka hänet tuohon tekoon ajoi. Alkoiko se paha olo poistua tuosta hetkestä lähtien? Itken pojan vieressä lohduttomasti. Itkenkö siksi, koska en pystynyt estämään, tekemään asian eteen mitään. Olen pojalle vihainen tämän teon takia. Niin olin myös vihainen läheiselleni, yhdelle elämäni rakkaimmista ihmisistä, olin vihainen siitä, mitä hän teki. Olin vihainen itselleni, syytin tapahtuneesta myös itseäni.

En muista itkinkö silloin tapahtuneen jälkeen kertaakaan. Itken nyt, kun tapahtuneesta on kulunut 7 vuotta. Päälimmäisenä tunteena tuolloin oli viha, tukahdutin kaikki muut tunteeni. En tahtonut ajatella, miltä minusta itsestäni tuntui. Pidin huolta muista ja unohdin itseni. Sitä teen kai edelleen, tukahdutan lapseni omalla huolenpidollani ja unohdan oman hyvinvointini.

Asiat on käsiteltävä joskus, etteivät ne jää kipeäksi möykyksi sydämeen. Minä teen sitä nyt. Itken kaikki tukahdetut tunteeni, ajattelen kaikki kamalat ajatukseni ja annan lopulta anteeksi. Sitä en kai ole tähän päivään asti vielä tehnyt.