Vihdoin ja viimein voin myöntää, että olen ollut pakkomielteinen (tai ehkä se on vähän liian voimakas sana) runojen suhteen, ahdasmielinen, se se on. Tiedän, että minun olisi pitänyt elää jo aikoja sitten, silloin ennen vanhaan, kaikki asiat olivat ennen paremmin. Runoissa jämähdin Saima Harmajaan ja kieltäydyin (ehkä hieman lapsellisesti) hyväksymästä modernimpaa runoutta oikeaksi runoksi. Kuka edes määrittelee mikä on oikea runo?

Lyriikkapiiri, nämä vasta kaksi kokoontumiskertaa ovat olleet opettavaisia, olen tippunut pilvilinnastani hyvin epämukavasti maan pinnalle ja olen alkanut puurtamaan alusta alkaen, kaiken uudestaan. Pitää kaiketi hyväksyä se fakta, että nyt on nykyaika ja pitää elää sen mukaan, ennen oli ennen ja sen myös kuuluu pysyä menneisyytenä, jota nauttia ja lukea.

Ei se kritiikin vastaanottaminen ole helppoa, se on todella kovaa näinkin herkälle taiteilijasielulle kuin minä. Eivät ne ole henkilökohtaisia loukkauksia, vaikka välillä huomaan ajattelevani niin. Olin loukkaantunut osasta kommenteista, mutta kai siihenkin tottuu. Ettei ota kaikkea itseensä.

Laitoin itselleni kiellon olla lukematta riimillistä runoutta hetkeen aikaan, koska on pakko päästä irti sen kahleista jotka tuntuvat roikkuvan nilkoissani estäen eteenpäin pääsyn. Täytyy unohtaa vanhat toimintamallit ja kokeilla jotain uutta, löytää uusia ulottuvuuksia itsestään.

---------

Sanojen sisaret tulivat luokseni.
He olivat sanattomat.
Istuin heidän joukossaan totuin heihin.
Sanojen sisaret puhuivat mykästi
smaragdit ja silmät, hekumahuulet
sormet raastamassa ruohonkorsia
ja toivottomien hartioitten kumara kuperuus.
Sanojen sisaret elävät hajaannuksessa kaikki
kuin vehnänjyvät kallioille he kuolevat
ja silti he palaavat ja hedelmällisyyden maa
syvällä sanattoman hajaannuksen peitossa -

Rabbe Enckell,
kokoelmasta hiljaisuuden varjo
-----------------

Rabbe Enckellin runo on kaunis, se kuvaa niin loistavasti kirjoittamista, lukijoita, vääränlaista yleisöä. Eihän riimitön runo tarkoita, että runo olisi ruma. Ettei siinä voisi käsitellä kauniita asioita, miksi kummassa olen edes saanut päähäni moisen väitteen. Omat pakkomielteisen ajatuskulut ovat kahlitsevia, elämää ja varsinkin kirjoittamista rasittavia. Positiivista on se, että ymmärrän tämän piirteen itsessäni ja lähden sitä kitkemään.

Vielä toinen Enckell. Tämä on yksi uusimmista löydöistäni ja alun kankeuden jälkeen olen alkanut pitämään runoista.

--------------

Pikku tulitikkurunoilleni
te hymyilette.
Niiden harmittomuutta hokevat kaikki.
Parempi kuitenkin taskussa laatikko niitä
kuin nukkua kymmenen paloruiskua talossaan.
Ne ovat tyytyneet siihen
että sähähtäen valaisevat kasvoni
- ja sammuvat.

Rabbe Enckell
kokoelmasta Hiljaisuuden varjo.

----------------

Elämä ei ole elämää ilman riskejä. Carpe Diem, ota hetkestä kiinni.