Minä olen.2020-11-08T03:11:01+02:00Blog Integration Feed Generatorhttps://tompsukka.vuodatus.net/tompsukkahttps://tompsukka.vuodatus.net/<![CDATA[Valmis..]]>Nyt se on sitten valmis ja muutamalle lähetetty oikoluettavaksi. Olo on helpottunut, mutta tyhjä. Mitä nyt? Vuorossa joululoma, keskittymistä kaikkeen ympärillä ja lukemiseen paneutumista. Kunnon joululoma eikä ajatuksia kirjoittamiseen. ]]>2007-12-13T16:32:00+02:002019-12-04T12:52:05+02:00https://tompsukka.vuodatus.net/lue/2007/12/valmistompsukkahttps://tompsukka.vuodatus.net/<![CDATA[Elämän oppikoulussa..]]>Kun on kärsimätön ihminen ja takana on pitkä uurastus saman projektin parissa, alkaa välillä kyllästyttämään jo. Tämä melkein viimeinen viilaus tekstin parissa. Kun haluaisi jo tekstin pois käsistään oikolukijoiden käsiin. Ottakaa ja lukekaa ja antakaa palautetta. Ja sen jälkeen kuitenkin on vuorossa vielä se viimeinen viilaus kommenttien pohjalta.
Ei teksti ole vielä valmis ja nämä kaksi viilausta tarvitaan. Mutta onko teksti valmis senkään jälkeen? Se ei kai ole valmis koskaan. Jossain vaiheessa on vain pakko lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että se on tässä. Ottakaa tai jättäkää.
Mikä saa jaksamaan tämän prosessin loppuun asti ja kasvattamaan kärsivällisyyttään asian suhteen? Se, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Istua ja kirjoittaa. Viilata ja kirjoittaa. Lukea ja kirjoittaa. Kokea sen koko prosessin uudestaan ja uudestaan kerta toisensa jälkeen!
Tämä ensimmäinen suuri projekti on ollut oppikoulua kaiken suhteen. Miten ei ainakaan kannata tehdä, mikä on toiminut loistavasti ja mitä kannattaa muistaa seuraavan suhteen. Oppiminen on kivaa ;)
Pientä
kärsivällisyyttä vielä. Jos se olisi valmis oikolukijoille joululomaan
mennessä. Sitten vain olisin oikeasti lomalla ja uppoutuisin kirjoihin.
Lukisin, lukisin ja lukisin. En miettisi kirjoittamista, kuin vasta
vuoden vaihduttua. Loistava suunnitelma. ]]>2007-11-29T12:50:00+02:002019-12-04T12:52:09+02:00https://tompsukka.vuodatus.net/lue/2007/11/elaman-oppikoulussatompsukkahttps://tompsukka.vuodatus.net/<![CDATA[Henkiin herättämistä..]]>Kun kirjoittaa, ei ole aikaa kirjoittaa. Siinä syy tämän blogin hiljaisuudelle. Elämä kulkee kirjoittamisen ja äitiyden tasapainottamisessa, muutaman luottamustoimen tuodessa oman värinsä soppaan mukaan. Ja nyt yksi luottamustoimi saa kyytiä sen viedessä liikaa aikaa muilta osa-alueilta. Olen ennen kaikkea äiti, joka menee aina kaiken muun edelle. (tuleva kolmas lapsi pitää jatkossakin huolen tästä osa-alueesta..) Kirjoittaminen on se henkireikä arjen keskellä, joka saa jaksamaan taas.
Muutaman vuoden pituinen "Se Suuri Projekti" on loppusuoralla. Se on täynnä minua itseäni sekoittuneena silkkaan fiktioon. Miksi niin monta vuotta? Koska se on ollut myös terapiakirjoittamista, jolla olen saanut purettua omia kokemuksiani ulos sisimmästäni. On ollut käsikirjoituksen ensimmäinen versio, jonka valmistumisen jälkeen annoin levätä melkein kaksi kuukautta saadakseni siihen etäisyyttä. Nyt se on ollut jo kuukauden verran uudelleenkäsittelyssä ja tauon jälkeen sitä pystyi lukemaan objektiivisesti. Ristiriitaisuudet ja hölmöt virheet ovat saaneet kyytiä ja punakynämerkintöjä muistivihkoon. Nyt on työn alla toinen versio käsikirjoituksesta ja sekin porhaltaa eteenpäin jo melkein puolessa välissä.
Joku kysyy, miksi kirjoittaa yleensäkään? Eikö Suomessa kirjoiteta jo ihan tarpeeksi kirjoja ja eihän nyt sinusta..ja mitä sinä oikein kuvittelet.
Ei tätä tehdäkään euron kuvat silmissä (tässä kun ei tienesteihin päästä..) tai sitä suurta yleisöä ajatellen. Tätä tehdään, koska on pakko. Koska ilman sitä ei vain voi elää. Kiinnostuuko yksikään kustantaja käsikirjoituksestani koskaan? Ehkä ei, mutta toisaalta ehkä kyllä. Sitä ei tiedä ennen kuin kokeilee.
Ja jos ei kiinnostu, niin tekisin tätä edelleen ja kirjoittaisin seuraavaa. Vain koska nautin siitä ja saan siitä sen energian elämääni. On jokin keino käsitellä asioita pään sisältä ja sen lähiympäristöstä.
Saisikohan tämänkin blogin vielä herätettyä henkiin kirjoittamisrupeaman myötä? Se jää nähtäväksi..
]]>2007-11-19T14:21:00+02:002019-12-04T12:52:11+02:00https://tompsukka.vuodatus.net/lue/2007/11/henkiin-herattamistatompsukkahttps://tompsukka.vuodatus.net/<![CDATA[Pitkästä aikaa.]]>Jo melkein neljä kuukautta edellisestä, miten se aika juoksee niin valtavaa vauhtia eteenpäin? Ja miksi välillä tuntuu, etten pysy matkassa mukana. Olen jäänyt ojan pientareelle katselemaan.
Vuoden alussa matkasin taas tauon jälkeen menneisyyteeni ja se matka on joka kerta yhtä raskas ja voimia vievä. Olen vain itseni sisällä ja unohdan katsella maailman menoa, silloin pienessä maailmassani ei ole muita kuin minä ja ajatukseni pyörivät oman napani ympärillä. Annan tilaa sille pienelle epävarmalle tytölle sisälläni. Mutta jokaisen matkan jälkeen tuo pieni epävarma tyttö on vähemmän epävarma. Kivuliaat aikamatkat eivät siis ole turhia.
Innostuin lehtikirjoittamisesta enemmänkin. Kuun alussa ilmestyi lehti juttuni kera ja se tunne, kun näki oman tekstinsä ja nimensä lehdessä, se oli aivan uutta. Pieni kipinä syttyi, tahtoisinko tehdä sitä jopa työkseni. Olisiko se minun juttuni. Otin selvää myös kouluttautumismahdollisuuksista ja löysin vaihtoehdon viestinnän koulutusohjelmasta aikuispuolella. Etänä ja muutamina intensiiviviikkoina, sopii kotiäidille. Mutta silti vieläkin punnitsen ja harkitsen. Ehkä kokeilen siltikin, kaikesta epäröinnistä huolimatta.
Mutta silti proosa polttaa sydämessä. Ei lehteen kirjoittaminen saa sellaista intohimoa syttymään, mitä koen proosan parissa. Tunnen vihaa henkilöhahmojen puolesta ja itken heidän kokiessaan vastoinkäymisiä. Hengitän samaan tahtiin. Sydän sykkii ja tiedän, mitä rakastan, mihin suurin paloni kohdistuu.
Ei, ei ole mahdotonta saada kumpaakin (ja siinä sivussa kehittyä vielä lyriikassakin), tahdon vain järjestyksen selkenevän. Ajatukseni selkeävän. Jotain varmaa ja pysyvää, lujaa päätöstä tämän sekavan vyyhdin tilalle.
Onko kaiken pakko selvitä nyt? Voinko tyytyä tähän sekavaan vyyhtiin ja antaa sille mahdollisuuden olla tilanne juuri nyt. Aukenevathan ne solmutkin ajallaan, ennemmin tai myöhemmin.
]]>2007-04-12T15:20:00+03:002019-12-04T12:52:14+02:00https://tompsukka.vuodatus.net/lue/2007/04/pitkasta-aikaatompsukkahttps://tompsukka.vuodatus.net/<![CDATA[Summa summarum.]]>Ensimmäinen deadline lähestyy ja toinen jutuista valmistuu nähtävästi vasta tuli hännän alla. Mutta eikö ne parhaat jutut aina synny pienen paineen alaisena? Lehtityöskentely, varsinkin ilman koulutusta, on ollut tähänkin asti varsin mielenkiintoista ja toivon sen jatkuvan ensi vuonna samaan malliin. Koko ajan oppii lisää uutta ja löytää uusia ulottuvuuksia myös itsestään.
Loppusyksy taidetapahtuman jälkeen on ollut hiljaiselon aikaa kirjoittamisen puolella. Olen ollut väsynyt ja matkannut taas muutaman otteeseen menneisyyteeni ja käynyt läpi asoita eteenpäin muutaman askeleen verran. Silloin olen kääntyneenä sisäänpäin, olen itsekäs ja olen maailman napa. Taustoillani suotakoon se myös minulle. Toinen lehtijutuista on myös hyvin henkilökohtainen ja se kai aiheuttikin omalta osaltaan aikamatkan taaksepäin, se on vain kumma kuinka kauan niitä tunteita nousee sieltä pintaan ja olisi vihdoinkin vapaa kaikesta siitä, mikä sieltä roikkuu vielä mukana.
Mitä toivoisin uuden vuoden tuovan tullessaan? Jatkoa lehdessä työskentelylle, lisää uuden oppimista. Jatkoa yhdistyksen hommien parissa puurtamiselle ja sen lehden päätoimittajuudelle. Sen yhden ison projektin loppuun saattaminen ja sitten vain jään malttamattomana odottamaan. Se on se minkä synnytystuskia tässä poden, mutta kun olen riippuvainen vielä muutamasta erinäisestä tahosta ennen kuin se on valmis käsiini ja maailmalle.
Mennyt vuosi oli raskas, mutta täynnä myös ihania onnistumisia, vastoinkäymisiä ja paljon uutta. Päivääkään en kaiketi vaihtaisi pois.
]]>2006-12-20T14:16:00+02:002019-12-04T12:52:17+02:00https://tompsukka.vuodatus.net/lue/2006/12/summa-summarumtompsukkahttps://tompsukka.vuodatus.net/<![CDATA[Lajista toiseen.]]>Suuri harppaus proosasta asiatekstiin. Ensimmäinen versio tehtynä ja puolet pitää pudottaa pois, jotta mahdun päätoimittajan antamaan merkkimäärään. Kun on kirjoittanut rönsyilevää monisanaista proosaa, tuntuu asiapitoinen teksti, vielä pituus määriteltynä, hyvin niukalle ja yksipuoliselle. Mutta oppimassahan tässä ollaan ja sen eteen tehdään töitä. Olisihan se jo tylsääkin jumiutua yhteen pisteeseen..
Ja se lyriikkapiiri on herättänyt niin monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Välillä olen valmis lopettamaan koko touhun, välillä taas puhkun intoa vaikka muille jakaa. Yritän joka kerralle vähän enemmän, vaikkakin myönnän että voisin yrittää vähän enemmänkin. Miksi tunnen itseni näin kiireiseksi, pitäisi osata keskittyä paremmin. Mutta mikä lämmittäisi mieltä paremmin kuin kurssin vetäjän sanat "paras runo tähän mennessä". Se saa melkein jo leijumaan, ja yrittämään taas kerran vähän enemmän..
]]>2006-11-22T22:08:00+02:002019-12-04T12:52:19+02:00https://tompsukka.vuodatus.net/lue/2006/11/lajista-toiseentompsukkahttps://tompsukka.vuodatus.net/<![CDATA[Se tunne..]]> Kuinka se kutkuttaakin taas niin mukavasti, syöksyä keksimieni hahmojen maailmaan, elää hetken aikaa heidän elämäänsä kärpäsenä katossa, olla se väylä heille kertoa tarinansa. Kuinka olin voinut unohtaa kuinka intensiivistä, ehkä jopa tuskallista mutta niin rakasta kirjoittaminen on. Kuinka sen on voinut unohtaa, vain löytääkseen sen uudestaan..
Etsin sinua hiljaiselta tieltä. Lumi oli valkoista, harjulla kulki tuuli, eläimet pakenivat metsään.
Ajatukset valvoivat otsaluusi alla ja säikkyivät askelten kahinaa. Silmäsi eivät kavalla itseään; naurun ja kiihkon takana on äänetöntä.
Pimeässä kutsun sinua, tavoitan niin kuin hiljaiselta tieltä. Ruumiisi loisto yössäni on avoin haava, kun sinä kääntymättä loittonet uneesi. Minä kutsun sinua, etsin sinua uupumatta pimeän virrasta, hiljaiselta tieltä. Sinua saattavat eläinten jalat, sinua kuljettaa tuuli ja salaisuutesi on kirjoitettu lumeen, joka ei kuukauden kuluttua palaa.
Pentti Holappa, Valitut runot
***************************
Olen irroittanut itseäni riimirunoista, matkassani ovat mukana valtavat vieroitusoireet. Kun on ikänsä kirjoittanut tietyllä tyylillä on sen muuttaminen hankalaa. Hidasta ja raskasta. Olen tukossa eikä runo kulje, proosa juoksee kevein askelin, mutta lyriikka on kahleena jalassa. Voimat meinaavat loppua sitä vetäessä. Mutta ehkä se vielä, ehkä se vielä irtoaa
]]>2006-10-17T21:07:00+03:002019-12-04T12:52:24+02:00https://tompsukka.vuodatus.net/lue/2006/10/1tompsukkahttps://tompsukka.vuodatus.net/<![CDATA[Meinasi ihan unohtua..]]>Niin ja se näyttely. Albergan kartano, Leppävaara. Sokerilinnantie 7
Avoinna vielä tämän viikon ma, ti, to, pe klo 16-20, ke klo 12-18
Tervetuloa :) ]]>2006-10-09T17:19:00+03:002019-12-04T12:52:27+02:00https://tompsukka.vuodatus.net/lue/2006/10/meinasi-ihan-unohtuatompsukkahttps://tompsukka.vuodatus.net/<![CDATA[Irti riimittelystä]]>Vihdoin ja viimein voin myöntää, että olen ollut pakkomielteinen (tai ehkä se on vähän liian voimakas sana) runojen suhteen, ahdasmielinen, se se on. Tiedän, että minun olisi pitänyt elää jo aikoja sitten, silloin ennen vanhaan, kaikki asiat olivat ennen paremmin. Runoissa jämähdin Saima Harmajaan ja kieltäydyin (ehkä hieman lapsellisesti) hyväksymästä modernimpaa runoutta oikeaksi runoksi. Kuka edes määrittelee mikä on oikea runo?
Lyriikkapiiri, nämä vasta kaksi kokoontumiskertaa ovat olleet opettavaisia, olen tippunut pilvilinnastani hyvin epämukavasti maan pinnalle ja olen alkanut puurtamaan alusta alkaen, kaiken uudestaan. Pitää kaiketi hyväksyä se fakta, että nyt on nykyaika ja pitää elää sen mukaan, ennen oli ennen ja sen myös kuuluu pysyä menneisyytenä, jota nauttia ja lukea.
Ei se kritiikin vastaanottaminen ole helppoa, se on todella kovaa näinkin herkälle taiteilijasielulle kuin minä. Eivät ne ole henkilökohtaisia loukkauksia, vaikka välillä huomaan ajattelevani niin. Olin loukkaantunut osasta kommenteista, mutta kai siihenkin tottuu. Ettei ota kaikkea itseensä.
Laitoin itselleni kiellon olla lukematta riimillistä runoutta hetkeen aikaan, koska on pakko päästä irti sen kahleista jotka tuntuvat roikkuvan nilkoissani estäen eteenpäin pääsyn. Täytyy unohtaa vanhat toimintamallit ja kokeilla jotain uutta, löytää uusia ulottuvuuksia itsestään.
---------
Sanojen sisaret tulivat luokseni. He olivat sanattomat. Istuin heidän joukossaan totuin heihin. Sanojen sisaret puhuivat mykästi smaragdit ja silmät, hekumahuulet sormet raastamassa ruohonkorsia ja toivottomien hartioitten kumara kuperuus. Sanojen sisaret elävät hajaannuksessa kaikki kuin vehnänjyvät kallioille he kuolevat ja silti he palaavat ja hedelmällisyyden maa syvällä sanattoman hajaannuksen peitossa -
Rabbe Enckellin runo on kaunis, se kuvaa niin loistavasti kirjoittamista, lukijoita, vääränlaista yleisöä. Eihän riimitön runo tarkoita, että runo olisi ruma. Ettei siinä voisi käsitellä kauniita asioita, miksi kummassa olen edes saanut päähäni moisen väitteen. Omat pakkomielteisen ajatuskulut ovat kahlitsevia, elämää ja varsinkin kirjoittamista rasittavia. Positiivista on se, että ymmärrän tämän piirteen itsessäni ja lähden sitä kitkemään.
Vielä toinen Enckell. Tämä on yksi uusimmista löydöistäni ja alun kankeuden jälkeen olen alkanut pitämään runoista.
--------------
Pikku tulitikkurunoilleni te hymyilette. Niiden harmittomuutta hokevat kaikki. Parempi kuitenkin taskussa laatikko niitä kuin nukkua kymmenen paloruiskua talossaan. Ne ovat tyytyneet siihen että sähähtäen valaisevat kasvoni - ja sammuvat.
Rabbe Enckell kokoelmasta Hiljaisuuden varjo.
----------------
Elämä ei ole elämää ilman riskejä. Carpe Diem, ota hetkestä kiinni.