Nyt se on sitten valmis ja muutamalle lähetetty oikoluettavaksi.
Olo on helpottunut, mutta tyhjä. Mitä nyt?
Vuorossa joululoma, keskittymistä kaikkeen ympärillä ja lukemiseen paneutumista. Kunnon joululoma eikä ajatuksia kirjoittamiseen.

Kun on kärsimätön ihminen ja takana on pitkä uurastus saman projektin parissa, alkaa välillä kyllästyttämään jo. Tämä melkein viimeinen viilaus tekstin parissa. Kun haluaisi jo tekstin pois käsistään oikolukijoiden käsiin. Ottakaa ja lukekaa ja antakaa palautetta. Ja sen jälkeen kuitenkin on vuorossa vielä se viimeinen viilaus kommenttien pohjalta.

Ei teksti ole vielä valmis ja nämä kaksi viilausta tarvitaan. Mutta onko teksti valmis senkään jälkeen? Se ei kai ole valmis koskaan. Jossain vaiheessa on vain pakko lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että se on tässä. Ottakaa tai jättäkää.

Mikä saa jaksamaan tämän prosessin loppuun asti ja kasvattamaan kärsivällisyyttään asian suhteen? Se, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Istua ja kirjoittaa. Viilata ja kirjoittaa. Lukea ja kirjoittaa. Kokea sen koko prosessin uudestaan ja uudestaan kerta toisensa jälkeen!

Tämä ensimmäinen suuri projekti on ollut oppikoulua kaiken suhteen. Miten ei ainakaan kannata tehdä, mikä on toiminut loistavasti ja mitä kannattaa muistaa seuraavan suhteen. Oppiminen on kivaa ;)

Pientä kärsivällisyyttä vielä. Jos se olisi valmis oikolukijoille joululomaan mennessä. Sitten vain olisin oikeasti lomalla ja uppoutuisin kirjoihin. Lukisin, lukisin ja lukisin. En miettisi kirjoittamista, kuin vasta vuoden vaihduttua. Loistava suunnitelma.

Kun kirjoittaa, ei ole aikaa kirjoittaa. Siinä syy tämän blogin hiljaisuudelle. Elämä kulkee kirjoittamisen ja äitiyden tasapainottamisessa, muutaman luottamustoimen tuodessa oman värinsä soppaan mukaan. Ja nyt yksi luottamustoimi saa kyytiä sen viedessä liikaa aikaa muilta osa-alueilta. Olen ennen kaikkea äiti, joka menee aina kaiken muun edelle. (tuleva kolmas lapsi pitää jatkossakin huolen tästä osa-alueesta..) Kirjoittaminen on se henkireikä arjen keskellä, joka saa jaksamaan taas.

Muutaman vuoden pituinen "Se Suuri Projekti" on loppusuoralla. Se on täynnä minua itseäni sekoittuneena silkkaan fiktioon. Miksi niin monta vuotta? Koska se on ollut myös terapiakirjoittamista, jolla olen saanut purettua omia kokemuksiani ulos sisimmästäni. On ollut käsikirjoituksen ensimmäinen versio, jonka valmistumisen jälkeen annoin levätä melkein kaksi kuukautta saadakseni siihen etäisyyttä. Nyt se on ollut jo kuukauden verran uudelleenkäsittelyssä ja tauon jälkeen sitä pystyi lukemaan objektiivisesti. Ristiriitaisuudet ja hölmöt virheet ovat saaneet kyytiä ja punakynämerkintöjä muistivihkoon. Nyt on työn alla toinen versio käsikirjoituksesta ja sekin porhaltaa eteenpäin jo melkein puolessa välissä.

Joku kysyy, miksi kirjoittaa yleensäkään? Eikö Suomessa kirjoiteta jo ihan tarpeeksi kirjoja ja eihän nyt sinusta..ja mitä sinä oikein kuvittelet.

Ei tätä tehdäkään euron kuvat silmissä (tässä kun ei tienesteihin päästä..) tai sitä suurta yleisöä ajatellen. Tätä tehdään, koska on pakko. Koska ilman sitä ei vain voi elää. Kiinnostuuko yksikään kustantaja käsikirjoituksestani koskaan? Ehkä ei, mutta toisaalta ehkä kyllä. Sitä ei tiedä ennen kuin kokeilee.

Ja jos ei kiinnostu, niin tekisin tätä edelleen ja kirjoittaisin seuraavaa. Vain koska nautin siitä ja saan siitä sen energian elämääni. On jokin keino käsitellä asioita pään sisältä ja sen lähiympäristöstä.

Saisikohan tämänkin blogin vielä herätettyä henkiin kirjoittamisrupeaman myötä? Se jää nähtäväksi..

Jo melkein neljä kuukautta edellisestä, miten se aika juoksee niin valtavaa vauhtia eteenpäin? Ja miksi välillä tuntuu, etten pysy matkassa mukana. Olen jäänyt ojan pientareelle katselemaan.

Vuoden alussa matkasin taas tauon jälkeen menneisyyteeni ja se matka on joka kerta yhtä raskas ja voimia vievä. Olen vain itseni sisällä ja unohdan katsella maailman menoa, silloin pienessä maailmassani ei ole muita kuin minä ja ajatukseni pyörivät oman napani ympärillä. Annan tilaa sille pienelle epävarmalle tytölle sisälläni. Mutta jokaisen matkan jälkeen tuo pieni epävarma tyttö on vähemmän epävarma. Kivuliaat aikamatkat eivät siis ole turhia.

Innostuin lehtikirjoittamisesta enemmänkin. Kuun alussa ilmestyi lehti juttuni kera ja se tunne, kun näki oman tekstinsä ja nimensä lehdessä, se oli aivan uutta. Pieni kipinä syttyi, tahtoisinko tehdä sitä jopa työkseni. Olisiko se minun juttuni. Otin selvää myös kouluttautumismahdollisuuksista ja löysin vaihtoehdon viestinnän koulutusohjelmasta aikuispuolella. Etänä ja muutamina intensiiviviikkoina, sopii kotiäidille. Mutta silti vieläkin punnitsen ja harkitsen. Ehkä kokeilen siltikin, kaikesta epäröinnistä huolimatta.

Mutta silti proosa polttaa sydämessä. Ei lehteen kirjoittaminen saa sellaista intohimoa syttymään, mitä koen proosan parissa. Tunnen vihaa henkilöhahmojen puolesta ja itken heidän kokiessaan vastoinkäymisiä. Hengitän samaan tahtiin. Sydän sykkii ja tiedän, mitä rakastan, mihin suurin paloni kohdistuu.

Ei, ei ole mahdotonta saada kumpaakin (ja siinä sivussa kehittyä vielä lyriikassakin), tahdon vain järjestyksen selkenevän. Ajatukseni selkeävän. Jotain varmaa ja pysyvää, lujaa päätöstä tämän sekavan vyyhdin tilalle.

Onko kaiken pakko selvitä nyt? Voinko tyytyä tähän sekavaan vyyhtiin ja antaa sille mahdollisuuden olla tilanne juuri nyt. Aukenevathan ne solmutkin ajallaan, ennemmin tai myöhemmin.

Ensimmäinen deadline lähestyy ja toinen jutuista valmistuu nähtävästi vasta tuli hännän alla. Mutta eikö ne parhaat jutut aina synny pienen paineen alaisena? Lehtityöskentely, varsinkin ilman koulutusta, on ollut tähänkin asti varsin mielenkiintoista ja toivon sen jatkuvan ensi vuonna samaan malliin. Koko ajan oppii lisää uutta ja löytää uusia ulottuvuuksia myös itsestään.

Loppusyksy taidetapahtuman jälkeen on ollut hiljaiselon aikaa kirjoittamisen puolella. Olen ollut väsynyt ja matkannut taas muutaman otteeseen menneisyyteeni ja käynyt läpi asoita eteenpäin muutaman askeleen verran. Silloin olen kääntyneenä sisäänpäin, olen itsekäs ja olen maailman napa. Taustoillani suotakoon se myös minulle. Toinen lehtijutuista on myös hyvin henkilökohtainen ja se kai aiheuttikin omalta osaltaan aikamatkan taaksepäin, se on vain kumma kuinka kauan niitä tunteita nousee sieltä pintaan ja olisi vihdoinkin vapaa kaikesta siitä, mikä sieltä roikkuu vielä mukana.

Mitä toivoisin uuden vuoden tuovan tullessaan?
Jatkoa lehdessä työskentelylle, lisää uuden oppimista.
Jatkoa yhdistyksen hommien parissa puurtamiselle ja sen lehden päätoimittajuudelle.
Sen yhden ison projektin loppuun saattaminen ja sitten vain jään malttamattomana odottamaan. Se on se minkä synnytystuskia tässä poden, mutta kun olen riippuvainen vielä muutamasta erinäisestä tahosta ennen kuin se on valmis käsiini ja maailmalle.

Mennyt vuosi oli raskas, mutta täynnä myös ihania onnistumisia, vastoinkäymisiä ja paljon uutta. Päivääkään en kaiketi vaihtaisi pois.

Suuri harppaus proosasta asiatekstiin. Ensimmäinen versio tehtynä ja puolet pitää pudottaa pois, jotta mahdun päätoimittajan antamaan merkkimäärään. Kun on kirjoittanut rönsyilevää monisanaista proosaa, tuntuu asiapitoinen teksti, vielä pituus määriteltynä, hyvin niukalle ja yksipuoliselle. Mutta oppimassahan tässä ollaan ja sen eteen tehdään töitä. Olisihan se jo tylsääkin jumiutua yhteen pisteeseen..

Ja se lyriikkapiiri on herättänyt niin monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Välillä olen valmis lopettamaan koko touhun, välillä taas puhkun intoa vaikka muille jakaa. Yritän joka kerralle vähän enemmän, vaikkakin myönnän että voisin yrittää vähän enemmänkin. Miksi tunnen itseni näin kiireiseksi, pitäisi osata keskittyä paremmin. Mutta mikä lämmittäisi mieltä paremmin kuin kurssin vetäjän sanat "paras runo tähän mennessä". Se saa melkein jo leijumaan, ja yrittämään taas kerran vähän enemmän..

Kaivoin naftaliinista vanhan käsikirjoitukseni, jonka olin jo päättänyt unohtaa. Mutta luettuani sen läpi alkoivat henkilöt elää omaa elämäänsä ja he tuntuivat niin läheisiltä. Tiedän että käsikirjoituksen on jatkuttava henkilöiden on saatava elää omaa elämäänsä niin kauan kuin tarvis. Jos ei muuten, niin itseni vuoksi.

Kuinka se kutkuttaakin taas niin mukavasti, syöksyä keksimieni hahmojen maailmaan, elää hetken aikaa heidän elämäänsä kärpäsenä katossa, olla se väylä heille kertoa tarinansa. Kuinka olin voinut unohtaa kuinka intensiivistä, ehkä jopa tuskallista mutta niin rakasta kirjoittaminen on. Kuinka sen on voinut unohtaa, vain löytääkseen sen uudestaan..

Hiljaisella tiellä

Etsin sinua hiljaiselta tieltä.
Lumi oli valkoista,
harjulla kulki tuuli,
eläimet pakenivat metsään.

Ajatukset valvoivat otsaluusi alla
ja säikkyivät askelten kahinaa.
Silmäsi eivät kavalla itseään;
naurun ja kiihkon takana on äänetöntä.

Pimeässä kutsun sinua,
tavoitan niin kuin hiljaiselta tieltä.
Ruumiisi loisto yössäni on avoin haava,
kun sinä kääntymättä loittonet
uneesi.
Minä kutsun sinua, etsin sinua uupumatta
pimeän virrasta, hiljaiselta tieltä.
Sinua saattavat eläinten jalat,
sinua kuljettaa tuuli
ja salaisuutesi on kirjoitettu lumeen,
joka ei kuukauden kuluttua palaa.

Pentti Holappa, Valitut runot

***************************

Olen irroittanut itseäni riimirunoista, matkassani ovat mukana valtavat vieroitusoireet. Kun on ikänsä kirjoittanut tietyllä tyylillä on sen muuttaminen hankalaa. Hidasta ja raskasta. Olen tukossa eikä runo kulje, proosa juoksee kevein askelin, mutta lyriikka on kahleena jalassa. Voimat meinaavat loppua sitä vetäessä. Mutta ehkä se vielä, ehkä se vielä irtoaa

Niin ja se näyttely.
Albergan kartano, Leppävaara.
Sokerilinnantie 7

Avoinna vielä tämän viikon
ma, ti, to, pe klo 16-20, ke klo 12-18

Tervetuloa :)

Vihdoin ja viimein voin myöntää, että olen ollut pakkomielteinen (tai ehkä se on vähän liian voimakas sana) runojen suhteen, ahdasmielinen, se se on. Tiedän, että minun olisi pitänyt elää jo aikoja sitten, silloin ennen vanhaan, kaikki asiat olivat ennen paremmin. Runoissa jämähdin Saima Harmajaan ja kieltäydyin (ehkä hieman lapsellisesti) hyväksymästä modernimpaa runoutta oikeaksi runoksi. Kuka edes määrittelee mikä on oikea runo?

Lyriikkapiiri, nämä vasta kaksi kokoontumiskertaa ovat olleet opettavaisia, olen tippunut pilvilinnastani hyvin epämukavasti maan pinnalle ja olen alkanut puurtamaan alusta alkaen, kaiken uudestaan. Pitää kaiketi hyväksyä se fakta, että nyt on nykyaika ja pitää elää sen mukaan, ennen oli ennen ja sen myös kuuluu pysyä menneisyytenä, jota nauttia ja lukea.

Ei se kritiikin vastaanottaminen ole helppoa, se on todella kovaa näinkin herkälle taiteilijasielulle kuin minä. Eivät ne ole henkilökohtaisia loukkauksia, vaikka välillä huomaan ajattelevani niin. Olin loukkaantunut osasta kommenteista, mutta kai siihenkin tottuu. Ettei ota kaikkea itseensä.

Laitoin itselleni kiellon olla lukematta riimillistä runoutta hetkeen aikaan, koska on pakko päästä irti sen kahleista jotka tuntuvat roikkuvan nilkoissani estäen eteenpäin pääsyn. Täytyy unohtaa vanhat toimintamallit ja kokeilla jotain uutta, löytää uusia ulottuvuuksia itsestään.

---------

Sanojen sisaret tulivat luokseni.
He olivat sanattomat.
Istuin heidän joukossaan totuin heihin.
Sanojen sisaret puhuivat mykästi
smaragdit ja silmät, hekumahuulet
sormet raastamassa ruohonkorsia
ja toivottomien hartioitten kumara kuperuus.
Sanojen sisaret elävät hajaannuksessa kaikki
kuin vehnänjyvät kallioille he kuolevat
ja silti he palaavat ja hedelmällisyyden maa
syvällä sanattoman hajaannuksen peitossa -

Rabbe Enckell,
kokoelmasta hiljaisuuden varjo
-----------------

Rabbe Enckellin runo on kaunis, se kuvaa niin loistavasti kirjoittamista, lukijoita, vääränlaista yleisöä. Eihän riimitön runo tarkoita, että runo olisi ruma. Ettei siinä voisi käsitellä kauniita asioita, miksi kummassa olen edes saanut päähäni moisen väitteen. Omat pakkomielteisen ajatuskulut ovat kahlitsevia, elämää ja varsinkin kirjoittamista rasittavia. Positiivista on se, että ymmärrän tämän piirteen itsessäni ja lähden sitä kitkemään.

Vielä toinen Enckell. Tämä on yksi uusimmista löydöistäni ja alun kankeuden jälkeen olen alkanut pitämään runoista.

--------------

Pikku tulitikkurunoilleni
te hymyilette.
Niiden harmittomuutta hokevat kaikki.
Parempi kuitenkin taskussa laatikko niitä
kuin nukkua kymmenen paloruiskua talossaan.
Ne ovat tyytyneet siihen
että sähähtäen valaisevat kasvoni
- ja sammuvat.

Rabbe Enckell
kokoelmasta Hiljaisuuden varjo.

----------------

Elämä ei ole elämää ilman riskejä. Carpe Diem, ota hetkestä kiinni.

Taidetapahtuma lähenee, sunnuntaina pitäisi olla kaikkien tekstien valmiina näytteille asettamista varten. Luin juuri keräämäni runot ja tunsin niistä jokaisen läpikotaisin sana sanalta. Runot tuntuivat huonoilta, täysin mitättömiltä. Se on sitä, kun tahtoisi muokata niitä enemmän ja enemmän eikä tahtoisi luovuttaa. Ne tulee monien ihmisten luettavaksi ja se pelottaa. Tiedän että vasta aloittelen ja alan epäröimään olenko liian suurissa saappaissa. Vaikka tilaisuushan on tässä ja nyt, pahinta mitä voin kuulla on se, etteivät ne ole hyviä. Ehkä se satuttaa, mutta tiedän yrittäväni sen jälkeen entistä enemmän.

Uskaltaa luovuttaa, siinä se on. Yksinkertaista mutta ei kuitenkaan.

Teksti lähti käsistä ja loppu ei enää ole minusta kiinni. Minun pitäisi vain uskoa, että hiominen piti lopettaa siihen, eikä enää avata tiedostoa uudestaan ja etsiä parannettavaa. Koska enää tehtävissä on odottaminen. Olo on sekava eikä jaksa keskittyä. Tälläistäkö se tulee olemaan jatkossakin, tottuukohan siihen koskaan?

Pitäisi käydä taidetapahtuman ja lyriikkapiirin tekstien kimppuun, mutta tänään ei kannata. Tänään vain olen ja odotan. Leijun tiedottomuudessa ja annan olla.

Minulle, kärsimättömälle luonteelle on ollut pienoinen oppikoulu tässä kirjoittamisen saralla se, että hiomistapahtuma on loputon. Se, ettei se ensimmäinen versio tekstistä ole se lopullinen, vaan sitä fiilataan ja höylätään vielä kiitettävä määrä, ennen kuin sen uskaltaa päästää käsistään. Ja se hetki kun ymmärtää että se on tässä, ei enää yhtään enempää hiomista. Vaikka se pieni perfektionisti nostaa päätään, tahdon tämän tekstin olevan täydellistä hipova koska siitä riippuu saanko sen työn mitä haen. Kirjoittaa ja saada siitä palkkaa, aika huikea ajatus.

Maanantaina oli lyriikkapiiri ja putosin hyvin kipeästi maan pinnalle, hoivaten edelleen ruhjeitani. En ole pitänyt itseäni loistavana runoilijana tähänkään asti, mutta silti kritiikki sattuu. Tottuuko siihen koskaan? Se tekee kipeää huomata, ettei olekaan niin erikoinen kuin kuvitteli. Rakastan runoja, runot ovat elämäni ja elän niiden kautta. Proosa on se, minkä kirjoittamisen tunnen helpoksi ja jonka tunnen osaavani. Runojen kirjoittamisen saralla otan erittäin haparoivia askeleita ja yritän irroittautua vangitsevista kahleistani ja pinttyneistä ajatuksistani. Tahdon kehittyä runojen kirjoittamisessa paljon ja olen myös valmis tekemään sen eteen saman verran. Jopa ottamaan suoraselkäisenä kritiikin vastaan. Ja nostaahan se perfektionisti tässäkin kohtaa päänsä, kyllä minä teille vielä näytän.

Minulla oli pää täynnä loistavia ajatuksia ja oivalluksia mitää jakaa. Nyt ne ovat kadonneet mieleni syövereihin, missä niitä prosessoin edelleen. Taas niitä päivä kun ajatuksia virtaa tuplanopeudella eteenpäin eikä yhdestäkään saa napatuksi kiinni.

Tunnen vihaa.

Enkä yritä enää tukahduttaa sitä, kuten olen tehnyt 10 vuoden ajan tähän asti. Olen lukenut Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa ja minulle on selkiytynyt monia asioita. Kirja on loppusuoralla, mutta aloitan sen alusta uudestaan. Sillä on niin paljon annettavaa tällä hetkellä, että imen siitä jokaisen murusen, jonka saan irti.

Tunnen siis vihaa. Monia ihmisiä kohtaan. Kaivan menneisyydestä tilanteita, joissa olen kokenut tulleeni väärin kohdelluksi. Olen kokenut tulleeni lytätyksi maahan. Olen kokenut olevani täysi nolla. Se on se ulkoaohjautuvuus, koska en ole osannut pukea tunteita sisälläni oikeaan muotoon, olen etsinyt omaa arvoani muista ihmisistä käsin. Olen tuntenut itseni täydeksi nollaksi.

Tunnen vihaa ja se tuntuu jopa hyvälle. En enää yritä tukahduttaa sitä sisälleni, vaikka se olisi kai helpompi tie kulkea. En silti myöskään paisko tavaroita seinään sitä purkaessani, vaan yritän löytää tavan, jolla en tuhoa kaikkea elämässäni. Olen vain löytänyt pienen rippeen itsetuntoani vihani löytymisen kautta ja se tuntuu mahtavalle, uskokaa pois. En ole valmis ottamaan kaikkia maailman vastoinkäymisiä niskaani edelleenkään, mutta minua ei ehkä enää potkita niin paljoa kuin ennen. Tai ainakin pyrin siihen, askel kerrallaan.

On edelleen päiviä, jolloin olen lytättynä maahan ja tunnen itseni arvottomaksi, mihin siitä ihminen pääsisi vanhoista totutuista tavoistaan. Mutta edes muutaman kerran uskallan potkaista takaisin jos minua potkitaan. Yhden tälläisen kerran jälkeen istuin parvekkeella ja katsoin käsieni tärinää, ylpeänä. Minä tein sen ja sanoin vastaan. Minä en mukautunutkaan minua ehkä vahvemman ihmisen tahtoon, vaan pysyin kannassani. Se tuntui mahtavalle.

Matka, jonka aloitin viime vuoden lopulla on siis edennyt. Matka on ollut pelottava ja raskas ja vasta aluillaan, mutta se rohkea askel on kannattanut.

Kuiskausten saarella oli juttua elämän pienistä asioista, joten päätin miettiä myös oman listani. Mitkä asiat tekevät minun syksystäni täydellisen (tai oikeastaan täydellistä ei ole olemassakaan, niin loistavan ainakin).

Syksyäni piristävät

• Tummenevat syysillat ja kynttilät.
• Syyskuussa alkava lyriikkapiiri.
• Kirjallisuuspiiri jatkuu taas kesätauon jälkeen.
• Lokakuun kaksiviikkoinen taidetapahtuma ja projektini sinne pitävät mukavasti työn touhussa.
• Se että käsikirjoitukseni on hyvässä mallissa ja mieltä kutkuttaa mielenkiinto sitä kohtaan.
• Se että olen uskaltautunut elämään monen vuoden tauon jälkeen.
• Muutama vasta hankittu kirja.
• Parisuhde. Ihana mies, jonka kanssa tahdon kulkea yhdessä elämäni loppuun asti.
• Lapset, joiden kanssa jaksan olla aivan eri tavalla masennuksen poistuttua kuvioista
• Ruska-aika. Toivottavasti saan nähdä luonnon väriloiston tänäkin syksynä, onko mitään sen kauniimpaa?

Tässä listaa kirjoittaessa huomaan, että mieltä ilahduttavia asioita löytyy vaikka kuinka. Kunhan niitä jaksaa etsiä ympäriltään. Ja minähän jaksan, juuri tänään voisin kaiketi syleillä koko maailmaa.

Kävelen tiivistä tahtia puiden reunustamaa tietä, katselen ympärilleni ja olen peloissani. Pian olen perillä puisessa talossa, joka on hyvin yksinkertainen ja karu lautaseinineen ja kattohirsineen. Talossa on myös muita ja olemme peloissamme. Katselemme kaukana näkyvää savupilveä ja kuuntelemme taukoamatta toistuvia uutisia. Kuulemme räjähdyksen, uutiset kertovat pommien räjähtäneen Herttoniemen ja Kirkkonummen metroasemilla, muutama pommi oli räjähtänyt sitä ennen muutamalla muullakin asemalla. Vieressäni seisova mies sanoo kuulleensa, että muslimit ovat luvanneet aloittaa kolmannen maailmansodan. Minua pelottaa.

Sitten heräsin. Tämän unen näin torstain ja perjantain välisenä yönä ja siitä lähtien se on vaivannut minua, tiedän sen siis merkitsevän jotain. Unet, jotka eivät jätä minua rauhaan kertovat minulle jotain. Tämän unen merkitystä en ole vielä löytänyt.

Sitä luulee osaavansa jotain, mutta huomaakin kuinka alkupisteessä on edelleen. Huomaa, että on muitakin tapoja tehdä asioita, löytää se oma tyyli. Sitä oppii, että voi ottaa muilta neuvoja vastaan. Kun näyttää heikkoutensa muutkin uskaltavat paljastaa itsensä. Viime päivinä olen löytänyt itseäni kirjoittajana isoin harppauksin. Tajusin kuinka paljon olen valmis tekemään töitä kirjoittamiseni eteen, eikä se edes pelota. Pääasia on se, että tekee mitä rakastaa yli kaiken. Sen pitäisi päteä muihinkin elämän osa-alueisiin.

Viime päivinä olen käsitellyt taas tauon jälkeen menneisyyttäni, ymmärsin taas miksi toimin tänä päivänä näin kuin toimin ja miksi se menee niin. Menneisyys muuttaa meitä, antaa elämällemme yhden suunnan, mutta onneksi minulla on mahdollisuus kääntää veneen nokka haluamani suuntaan vastatuulesta huolimatta. Vanhat toimintatavat ovat tuttuja ja turvallisia, mutta antavatko ne meille mitään uutta?

Kun uskaltaa irroittautua ja olla painottomana omassa tilassaan tajuaa monta asiaa. Ja lentääkseni kauas en tarvitse edes lentolippua tai päihteitä. Kyllä se paras maailma löytyy tuolta mielen syövereistä. Ja ei tarvitse enää edes suorittaa, tarvitsee vain olla juuri sitä mitä haluaa. Taas potkin itseäni eteenpäin ja muistutan miksi olen tässä, eikä se kuulosta edes hullummalta.

Kommentoi tähän entryyn ja minä annan sinulle kirjaimen. Kirjoita kymmenen sanaa, jotka alkavat sillä kirjaimella journaliisi ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana merkitsee sinulle ja miksi.

Neolta sain kirjaimen N, joten tässä olkaa hyvä.

1. Naiseus on osa minua. Osa-alue, jota minun pitäisi uskaltautua olla enemmän.
   
2. Numerot ja minä emme tule toimeen keskenään. Alue, jonka jätän miehelleni täysin.
   
3. Niskasäryt ovat osa arkipäivääni. Johtunee epäergonomisesta työskentelyasennosta koneella.
   
4. Nyyhkyleffat. Kaipaako tämä edes selityksiä?
   
5. Nauraminen. Jos nauru pidentää ikää, elän kaiketi jo ikuisesti.
   
6. Negatiivisuus. Piirre, joka pitäisi saada kitkettyä pois.
   
7. Näsäviisastelu on hauskaa tietyissä määrin..
   
8. Nautiskelu. Joskus on vain mukava olla ja nautiskella olostaan tekemättä yhtään mitään.
   
9. Nuoruus. Tahdon pysyä aina mieleltäni nuorena, vaikka ulkokuori rapistuukin.
   
10. Nukkuminen. Tätä teen aivan liian vähän.

Viikon loma Italiassa, Bolognassa, ilman lapsia toi ansaitun tauon kaaokselliseen arkeen. Rentoutuneena ja inspiroivassa ympäristössä alkoi pääkoppa kuhista uusia ideoita ja elämän vastoinkäymiset ihan oikeasti olivatkin jo mielenkiintoisia haasteita, joihin vastata.

Yliopistoon pääsemättömyys ei enää harmita, päinvastoin. Kirjoittamisen saralla on sellaista kuhinaa nyt loppuvuoden, että tarvitsen siihen aikaa. Muutama niin mielenkiintoinen projekti jo aluillaan ja yksi suurensuuri tiedossa, joten tahdon tehdä ne kunnolla.

Tänään ilmoittauduin työväenopistolle lyriikkapiiriin, missä pääsen hiomaan taitojani ja saamaan oppia tekniikkaan. Oli vaikea valita lyriikka- ja proosapiirin välillä, mutta runous vei voiton tältä erää. Ehkä etsin vielä muutakin opiskeltavaa netin kautta tms. mutta luulen syksyn olevan mitä mielenkiintoisin näillä eväillä. Kiinnostus kirjallisuuden opiskeluun ei ole laimennut, miksi edes olisi. Katsellaan ensi keväänä sitten, kokeilenko uudestaan.

Parasta kai kaikessa, lomassa jaa muutenkin, oli huomata kuinka mies seisoi vieressä, kun minulla oli vaikeaa ja olin allapäin. Eniten minut teki iloiseksi se, että mies luki tekstejäni ja sanoi niiden olevan hyviä, että minun pitää vain kirjoittaa lisää. Se, että omalta perheeltäni saan täyden tuen sille mitä teen, on tärkeintä. Ilman sitä ei jaksaisi.

Kyllä se aurinko siis sittenkin alkoi paistamaan taas ahdistuksen risukasaankin.

Nyt pitäisi vain jaksaa ajatella, että näin oli tarkoitettu. Kun yksi ovi jää aukeamatta, avautuu seuraava ovi. Jokainen vastoinkäyminen on uusi mahdollisuus ja elämä on ihanaa. Naminamipusipusi. Jei.

Ei kai. Ei tässä enää jaksa edes murehtia asiaa, vaikka vähän harmittaa tottakai. Kyllä tässä taas jossain vaiheessa selkenee, missä se seuraava ovi on..